Luokittelematon
Roni Peltonen, opiskelija, Karvia
Viime keväänä nuorten voimannoston EM-kilpailuista Pilsenistä, Tsekistä palasi opintojensa pariin Kankaanpäähän iloinen nuori mies kirkkaita mitaleja mukanaan. Sub-junioreiden uuden maailmanennätyksen kanssa Ronin oli mukava tulla kotiin ahertamaan kaksoistutkintoa; kone- ja metallialaa sekä ylioppilastutkintoa. Jalkakyykyn 240,5 kg tuloksella vapaa-aikana nousee näissä käsissä kevyesti kitara ja bassokin soimaan oman seurakunnan tilaisuuksissa ja välillä esiintymiskeikoillakin.
Rupesin nostamaan rautaa, kun eihän sitä saa jäädä isoveljien jalkoihin, eikä hävitä heille. Iskä ja veljet kävi salilla ja mäkin sitten tietysti lähdin sinne mukaan. Pohjalaisuudesta varmaan tulee se uho ja kilpailuhenkisyys, että kun olin 14-vuotiaana vasta kuukauden treenannut, piti jo päästä kilpailemahan. Ja siitä se alkoi vaan luonaamaan. Jotenkin oon tähän fyysisesti soveltuva, ja eiks’ lahjoja pidä käyttää, eihän niitä saa hukata?
Kisoissa kulkee aina mun mukana tukena joku meidän perheestä ja me rukoillaan yhdessä. Siinä haluan myös näyttää värini, että teen ristinmerkin ennen nostoa. Ihmiset on sitten tulleet kysymään, ootko sä uskovainen, ja on tullut tosi hyviä keskusteluja aiheesta. Kyselee ne mun tulevaisuudensuunnitelmistakin ja tietenkin mä tähtään korkealle urheilussa. On sellainen kymmenvuotis-suunnitelma olympiatasolle pääsemisestä, että voisi olla 2024 kisoissa sitten.
Elämässä on tavoitteita, että kun saan ammatin, haluan tietenkin perustaa perheen ja olla hyvä isä jonain päivänä. Mutta vieläkin korkeampi tavoite mulla on. Oon matkalla taivaaseen.
Meidän perhe on uskovaisia jo monessa polvessa. Isän suku on tehnyt hengellistä työtä alkoholistien ja narkomaanien parissa Kirjaskylän alkoholisti- ja narkomaanikodissa. Vaikka isovanhempien ja omien vanhempien muutostarina on ollut siunaus myös meille lapsille, niin oma ratkaisu jokaisen ihmisen kuitenkin täytyy tehdä. Eihän sitä kenenkään siivellä taivaaseen pääse. Oon kulkenut pienestä asti seurakunnassa mukana ja kotona on yhdessä rukoiltu. Kun olin menossa kolmannelle luokalle, koko kesän hengelliset asiat oli tulleet vahvasti mua kohti. Koin synnintuntoa ja aattelin, että jotain täytyy tehdä.
Syyskuussa oli sitten kotikokous, jossa olin porukoitten kanssa mukana. Siellä lopuksi kysyttiin, haluaako joku tehdä uskonratkaisun. Minä tahdoin ja menin eteen, ja mun puolestani rukoiltiin. Heti tuli jotenkin vapautunut olo ja synnintunto katosi sydämestä. Mä oon Jeesuksen oma ja kun mä nostan rautaa, se on mun kiitosta ja ylistystä Jumalalle siitä, mitä hän on tehnyt!
Luokittelematon
Risto Nieminen, eläkeläinen, Teuva
Olen yksinhuoltajaäidin ja lähes juopon isäpuolen kasvatti. Nuoruus kului jengissä kaduilla rellestäen ja rallia ajaen. Kolmekymppisenä tein vararikon muutaman vuoden yrittäjyyden jälkeen.
Olin jo kouluikäisenä iltaisin töissä ns. bensapoikana. Rippikouluun en päässyt osallistumaan kuin joka toinen viikko töiden takia. Pappi ei uskonut selitystäni, joten heitin katekismuksen seinään, lähdin ovet paukkuen ja ajattelin, että olkoon koko touhu.
Vuoden päästä sain loparit kotoa, kun isäpuolen kanssa tuli maaottelu – sen verran kova, että hän joutui sairaalaan paikattavaksi. Pääsin asumaan äidin siskon luokse toiselle puolelle kaupunkia. Nuoruus kului jengissä, lähinnä ilkivaltaa tehden. Kiristämisrikoksesta napsahti kolme vuotta ehdonalaista.
Hakeuduin armeijaan 17-vuotiaana, ja sen jälkeen elämäni nainen, Airi, astui kuvaan. Menimme naimisiin, ja 19-vuotiaana minusta tuli Maarit-tyttären isä. Elämä hymyili. Tein ahkerasti töitä ja yllättäen avautui yrittäjyys. 25 vuoden iässä aloitin huoltamoyrittäjänä Pohjanmaalla. Parisen vuotta meni lujaa ja rahaa paloi, mutta sitten rahat loppuivat ja tein vararikon. ”Ystävät” loppuivat yhdessä rahojen kanssa ja avioliittokin rakoili eron partaalla. Minulle jäi vain velat.
Siinä vaiheessa lähdin Tampereelle töihin. Päivät menivät elementtisaumausta tehden, illat istuin kapakassa ja viikonloput vietin perheen parissa Kauhajoella. Sitä rataa elämä jatkui ja viina maistui.
Eräänä iltana vaimo soitti ja kertoi, että hän oli tullut uskoon. En oikein edes ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Uskovaisten laulut raikuivat kotona ja ainoa ajatukseni viikonloppuisin oli, että pääsisinpä pian taas Tampereelle viettämään kunnon elämää.
Joidenkin viikkojen jälkeen Airi sai houkuteltua minut siskonsa kotiin, jossa pidettiin hengellinen tilaisuus. Vaikka olin kielteinen hengelliselle asioille, niin tilaisuuden aikana koin kuitenkin kummallista vetoa siihen mitä puhuttiin. Tilaisuuden lopuksi puhuja pyysi nostamaan kätensä, jos joku haluaisi tulla uskoon. Vaikka en ymmärtänyt juuri mitään, nostin käteni ja pätkähdin lattialle polvilleni. Puolestani rukoiltiin ja sain vastaanottaa Jeesuksen elämääni 28-vuotiaana.
Siitä alkoi ihan uusi elämä. Heti seuraavana päivänä ilmoitin Tampereelle, etten tulekaan enää sinne töihin. Kerroin tulleeni uskoon ja aloittavani uuden elämän. Kaverit ihmettelivät. Jumala antoi sisimpääni rauhan ja levon. Muutos edelliseen elämään verrattuna oli mullistava. Eroa oli kuin mustalla ja valkoisella.
Jumala antoi myös luottamuksen siihen, että hän pitää meistä huolen. Ja niin hän on pitänytkin. Jo parin päivän päästä sain töitä Närpiöstä autokoritehtaalta, ja velatkin on maksettu pois.
Vaimoni kohdalla Jumala teki ihmeen, sillä lääkärin kielloista ja uhkauksista huolimatta saimme vielä toisen lapsen, Juha-Matin. Tänä päivänä koko perhekuntamme, johon kuuluu myös kuusi lastenlasta, palvelee elävää Jumalaa säännöllisessä seurakuntayhteydessä. Olen saanut olla monenlaisessa vapaaehtoistyössä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, mm. Etiopiassa, Intiassa ja Malediiveilla.
Ennen elin pimeydessä, nyt valkeudessa. Ei minusta ole tullut enkeliä. Lankean, mutta saan anteeksi. Elämälläni on tarkoitus. Toisten palveleminen ja auttaminen antavat elämääni mielekkään sisällön. Vain se harmittaa, etten luovuttanut jo aikaisemmin elämääni Jeesukselle. Silloin moni tyhmä teko olisi jäänyt tekemättä.
Luokittelematon
Raija Härmä, Myllykoski
Kun kohtasin erään ystävän, ja näin hänen kasvoiltaan välittyvän rauhan ja ilon, halusin itselleni samaa.
Armon kokeminen omassa elämässäni on tärkein asia, joka saa liikuntaneuvoksenkin liikuttumaan. Kun on vaikeita asioita mietittävinä, lähden usein kävelemään läheiselle hautausmaalle. Portin kolahtaessa perässä kiinni tajuan, että kaikki taakse jääneet asiat ovat niitä vähemmän tärkeitä. Ilman armoa – pelastusta ilman omaa ansiota – ei oikeastaan ole mitään, sillä sen vastaanottaneella on jo kaikki. Elämä ei pääty hautausmaalle, vaan edessä on paljon parempaa: ikuinen elämä.
Olen sota-ajan lapsia. Synnyin Miehikkälässä ja evakkoon lähdimme kaksi kertaa. Talvisodassa sijoituspaikkana oli Tarvasjoki. Jatkosodassa rauha tuli matkalla evakkoon, joten pääsimme sillä kertaa palaamaan takaisin. Olin kolmipäisen sisarusparven vanhin. Lapsena tehtäväni oli lähteä joka sunnuntai mamman kanssa kuuden kilometrin päähän kirkkoon. Pyhätön rappusilla sain syödä eväitä ja juoda pullosta maitoa.
Tekemisen vimma opittiin jo lapsena, sillä kodin työt olivat siihen maailmanaikaan raskaita.Osallistuin tyttökerhoon. Rippikoulua meille piti Uolevi Muroma. Tunnetun julistajan opetus oli niin kohti käyvää, että oppitunnin yhteydessä tulin toisen oppilaan kanssa uskoon. Konfirmaatiossa saimme seurakunnan edessä tunnustaa uskomme kohteen.
Itselleni Isä meidän -rukous ja uskontunnustus ovat muodostuneet läpi elämän tärkeiksi tavoiksi jäsentää omaa uskoa ja sen sisältöä. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Leipätyöni tein Anjalankosken kaupunginkansliassa, mutta suurin osa muusta ajasta kului ihmisten aktivoimiseksi liikunnan pariin. Suomen Ladun varapuheenjohtajana palvelin parikymmentä vuotta ja paikallisen latuyhdistyksen tehtävät juoksuttavat edelleen päivittäin.
Olen ollut jo vuosia Myllykosken kirkkoväärti – eli jumalanpalvelusten avustava vapaaehtoinen – mutta oma mukaantulo seurakuntaan tapahtui pienin askelin. Tiedän itsestäni, miten kirkon rappuset voivat tuntua kivisiltä ja korkeilta. Kesti jonkin aikaa, että tohdin itse lähteä ehtoollispöytään. Koin, etten ole siihen riittävän kelvollinen tai arvollinen.
Itselleni hengellisen kasvun paikkoja ovat olleet Alfa-ryhmät ja raamattupiirit. Sain myös erään kampanjan yhteydessä olla jakamassa koteihin Jeesus-elokuvia. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Minua puhutteli suuresti eräs kohtaamani henkilö, jonka olemuksesta ja kasvoilta välittyi jotain uskon tuomaa iloa ja vapautta. Halusin itselleni sitä samaa.
Minua on kutsuttu usein ylisuorittajaksi, mutta vuosien aikana itselleni on kirkastunut, että suorittajakin tarvitsee Jeesusta ja hänen hankkimaansa pelastusta.
Aktiivinen toiminta sekä liikunta-asioissa että seurakunnassa on paikkakunnalla tullut hyvin julki, sillä olemme saaneet järjestää Hevosmäen ulkoilumajan yhteydessä metsäkirkkoja. Myös Ladun kirkkopyhästä on tullut seurakunnassa perinne.
Itse koen luonnon ja tunturivaellusten keskellä Jumalan suuruutta ja pyhyyttä. Joskus liikkujien keskuudessa ihmetellään, miten järkevä ihminen voi tuolla tavalla uskoa. Itse kuitenkin tiedän, että vaikka meidät kaikki on luotu liikkumaan ja hoitamaan kehoamme Pyhän Hengen temppelinä, se ei pelkästään riitä. Tarvitsemme elämässämme Jeesusta, jonka hankkima pelastus vasta avaa meille pääsyn kuoleman jälkeiseen todellisuuteen.
Luokittelematon
Pauli Pietiläinen,
Nuorukaisena olin ns. kodin kiltti poika. Olin siivo ja kunnollinen, en ollut huonoilla teillä, en polttanut tupakkaa, en juonut alkoholia – toki kokeilin kumpaakin – koulumenestykseni oli hyvä ja harrastin klassista musiikkia. Lapsuudenkotini oli varsin tavallinen suomalainen koti ja lapsuuteni ja nuoruuteni turvallinen ja onnellinen. Perheemme kävi kirkossa lähinnä vain sukulaisten häissä ja hautajaisissa. En erityisemmin kaivannut Jumalaa tai uskonasioita. Seurakunnan rippikoulu noin 15-vuotiaana oli minulle lähinnä sosiaalinen tapaaminen, eikä edes kovin miellyttävä: siellä oli muutama raisu kaveri, jotka kiusasivat heikompiaan.
Äitini lauloi kuorossa, ja siksi isä osti hänelle joululahjaksi pienet sähköurut, jotta äiti voisi opetella stemmojaan. Äiti ei niillä oppinut soittamaan, mutta minä ryhdyin opettelemaan. Vanhempani laittoivat minut soittotunnille Espoon Musiikkiopistoon, jossa oli tilaisuus soittaa kirkkourkuja. Niinpä aloin soittaa niitä kanttorin johdolla ja myöhemmin aloin laulaa hänen johtamassaan nuorisokuorossa. Kanttorin ja urkurin työstä tulikin sittemmin ammattini.
Koska koulunkäynti sujui minulta, menin lukioon. Kerran alkusyksystä vuonna 1979 huomasin Espoon seurakuntien lehdestä, että Espoon Tapiolan kirkolla on seurakunnan ja Kansanlähetyksen kokoussarja. En tiedä, mikä minuun meni, mutta minusta alkoi tuntua, että sinne pitäisi päästä. Matkustin sinne bussilla ja kuuntelin tilaisuuden. Puhuja kertoi, kuinka maapallon väestönkasvua kuvaava käyrä nousee tällä hetkellä lähes pystysuoraan. Jokainen ymmärtää, että se ei voi jatkua loputtomiin. Tulin puheen vaikutuksesta levottomaksi, en niinkään ihmiskunnan koosta, vaan omasta tilastani. Kun matkustin bussilla takaisin kotiin, pohdin mihin joudun, jos bussi ajaa ojaan ja minä kuolen. Tunsin, että minulla ei ollut asiat selvät Jumalan kanssa. Olin ihan tuskainen asian johdosta. Menin toisenakin iltana Tapiolan kirkolle ja illan lopuksi puhuttelin erästä tilaisuuden vastuuhenkilöä. Hän olikin kokenut sielunhoitaja. Keskustelun jälkeen puolestani rukoiltiin, neuvottiin erääseen raamattupiiriin ja onniteltiin: ”Kyllä on ihanaa, kun voi antaa elämänsä Jeesukselle noin nuorena!” Olin ihan ymmälläni. En ymmärtänyt tuosta juuri mitään, mutta en tohtinut kysyäkään, hymyilin vain lammasmaisesti!
Onneksi menin tuohon raamattu- ja rukouspiiriin, johon kuuluin useamman vuoden. Siellä nuori versova usko sai vahvistua ja eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni tunsin, että nyt asiani ovat selvät Jumalan kanssa ja sain varmuuden tunteen siitä, että jos kuolisin, pääsisin taivaaseen.
Ulkonainen elämäni ei suuresti muuttunut uskoontulon myötä. Sisälläni kuitenkin paloi uusi halu mennä tuohon raamattupiiriin ja tutkia siellä Raamattua, sekä käydä kirkossa.
Nyt yli 50-vuotiaana sama palo tuntuu sydämessäni! Itse asiassa se roihuaa paljon voimakkaammin! Haluan oppia tuntemaan Jumalaa, Jeesusta, Pyhää Henkeä ja taivaallisia asioita yhä enemmän! Kummasti nuo näkymättömät ovat vallanneet mieleni, vaikka olen ilman muuta syvästi kiitollinen tästä näkyvästäkin maailmasta, kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämääni saanut. Mutta sisimmässäni palaa outo ja voimakas liekki. Se vaatii minua. Se ei pakota, vaan kutsuu rakkaudellisesti; en halua vastustaa sitä…
Luokittelematon
Mauno Hytönen
Olin 25-vuotiaana melko jumalaton mies, ammatiltani metsuri. Olin naimisissa ja meillä oli kaksi poikaa. Elämä oli tuskallista monesta syystä. Ahdingossani suunnittelin jopa itseni ampumista. Otin seinältä kaksipiippuisen haulikon, laitoin panokset piippuun ja menin komeroon. Vaimo huomasi aikeeni, tuli perässäni, puheli minulle hiljaa, ja niin teko jäi tekemättä.
Näihin aikoihin tunsin Jumalan kutsuvan voimakkaasti. Olimme muuttaneet Korpilahdelle ja elämä oli vaikeaa sekä henkisesti että taloudellisesti. Savotassa viereisellä palstalla oli uskovainen mies, Paavo Kaura-aho. Kävin muutaman kerran hänen palstallaan ja toivoin, että hän puhuisi minulle. Aluksi hän ei puhunut mitään, mutta sitten erään kerran hän kertoi, kuinka Jeesus oli pelastanut hänet.
Jumalan puhuttelu jatkui kohdallani. Sanoin eräänä päivänä: ”Tule Jeesus elämääni!” Siinä samassa Jeesus ilmestyi eteeni noin kymmenen metrin päähän. Näin hänet aivan selvästi. Hänellä oli yllään pitkä valkoinen viitta. Hänestä säteili sellainen pyhyys, jota ei voi ihmisen sanoin kuvailla. En uskaltanut katsoa häneen vaan käänsin katseeni alas maahan ja suljin silmäni peloissani. Lopulta uskalsin katsoa eteeni, mutta en nähnyt mitään. Ilmestyksen seurauksena vapisin kolme vuorokautta.
Mietin asiaa muutaman päivän, että mitä se mahtoi tarkoittaa. Kun sitten tulimme palstalle Paavon kanssa samaa polkua, kerroin hänelle tämän kokemukseni. Hän sanoi: ”Jumala kutsuu sinua pelastukseen, tee siksi parannus elämässäsi.” En tiennyt, mitä parannus tarkoitti. Pyysin, että hän rukoilisi puolestani ennen kuin lähtisi palstalleen. Muistan, että hän otti hatun päästään, laittoi sen kainaloonsa ja rukoili lyhyesti. Sitten menimme palstoillemme.
Vielä samana päivänä Paavo tuli palstalleni mukanaan eräs sananjulistaja. Mies kertoi Jeesuksesta ja kehotti sitten, että polvistutaan rukoukseen pölkyn viereen. Se tuntui vaikealta. Hän rukoili ja kehotti minuakin rukoilemaan perässään. Tein niin ja lopuksi sanoin: ”Herra Jeesus, antaisitko anteeksi, sillä olen rikkonut kaikki sinun käskysi.”
Kun siitä nousin, tunsin, että olin saanut kaikki syntini anteeksi ja olin siirtynyt kuolemasta elämään. Ajattelin: ”Tulispa nyt pomo paikalle, niin kyllä kertoisin, mitä minulle on tapahtunut.” Illan tultua lähdin polkua pitkin kotiin. Minulla oli sellainen varmuus, että olin saanut uskon Jeesukseen. Olin valmis vaikka kuolemaan uskoni tähden. Tein siinä kävellessä sopimuksen Jumalan kanssa ja sanoin: ”En nyt ymmärrä paljoakaan tästä uskon tiestä, mutta kaiken, minkä opetat, otan vastaan.” Tämä sopimus on voimassa vielä tänäänkin. Olen kulkenut tätä tietä jo 52 vuoden ajan. Meitä on siunattu myös neljällä tyttärellä. Yhä edelleen haluan turvata Jumalan armoon.
Luokittelematon
Markku Syrjälä
Lapsuuden kotini oli Lontoossa, joka on monien kulttuurien näköalapaikka. Monet etniset kulttuurit tulivat minulle tutuiksi. Muuttaessamme takaisin Suomeen olin päälle kymmenvuotias. Itse koin olevani suomalainen Englannissa, mutta Suomessa olin melkein englantilainen. Tästä syntyi tietynlainen juurettomuus. Olin kiinnostunut filosofiasta jo teini-ikäisenä. Pohdin ja tutkin olemassaolon mysteereitä. Nietzchen ja Dostojevskin teokset olivat suosikkejani. Aikuisuuden kynnyksellä oman identiteetin löytäminen ja yhteiskuntaan sijoittuminen ammatinvalintoineen johti yhä syvenevään kriisiin ja koin elämän hyvin ahdistavana.
Parikymppisenä etsin aktiivisesti vastauksia elämän tarkoitukseen. Opiskellessani Turussa näin lehdessä ilmoituksen joogakurssista. Siellä opetettiin elämänhallintaa, meditointia ja mielen rauhoittamista hengitysharjoituksilla. Harjoitin niitä ahkerasti ja pian joogasta ja meditaatiosta tuli minulle elämäntapa. Se tuntui auttavan mielen rauhoittajana. Samalla avautui new age -maailma monine variaatioineen. Kun joogaa harjoittaa, seuraa hindulaisuuden perinteitä, vaikka itse ei ajattele sitä ”uskonnollisena”. Tutustuin myös läheisesti toisiin uskontoihin, jolloin ajattelin new agen hengessä, että Jumala löytyy kaikista henkisistä traditioista. Zen-buddhalainen tekemättömyys istumisineen, intiaanien puhdistusrituaalit, muslimien kanssa rukoilu ja ruuanlaitto hare krishna -tyyliin tulivat tutuiksi. Aloin myös vähitellen kouluttautua joogaohjaajaksi.
Moraalista selkärankaa minulta puuttui kuitenkin niin, että elin eräänä kesänä kaksoiselämää seurustellen kahden naisen kanssa samanaikaisesti. Kun totuus lopulta paljastui, tilanne kärjistyi ja valheellinen ja itsekeskeinen elämäntapani kääntyi minua vastaan. Paha olo oli todella sietämätön, enkä tiennyt muuta ratkaisua kuin mennä seurakuntaan, jossa olin käynyt muutaman kerran. Olin saanut kristillisen kasvatuksen ja olin joskus miettinyt, etten täysin pois sulje sitä vaihtoehtoa, että Jeesus voisi olla vastaus kaikkeen etsintääni. Menin alttarille pastorin luo ja sanoin, että haluan antaa elämäni Jeesukselle. Lausuin pelastusrukouksen pastorin kanssa, pyysin Jumalalta syntejäni anteeksi ja sanouduin samalla irti joogasta. Tuntui kuin painava möykky olisi poistunut sisältäni ja sietämätön olotila väistyi.
Koska naissuhteeni olivat solmussa, kesti jonkin aikaa ennen kuin tilanne korjaantui. Vaikeuksia on ollut elämässäni edelleen, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Avoimuus ja rehellisyys on paras tapa käsitellä asioita, vaikka joskus on vaikea myöntää olevansa väärässä. Uuden elämän lisäksi olen Jumalan lahjana saanut perustaa uskovan vaimon kanssa viisihenkisen perheen ja valmistua uuteen ammattiin. Olemassa olon tarkoitus ei enää askarruta mieltäni. Aikaisemman eksistentiaalisen ahdistuksen sijaan on tullut luottamus Jumalaan ja elämä Hänen rakkaana lapsenaan.
