Luokittelematon
Marjo Lehikoinen
Kasvoin kodissa, jossa elämän perusasiat olivat kohdallaan. Oli hyvät vanhemmat, ehjä perhe ja turvallinen tavallinen koti. Minulta ei puuttunut mitään, mutta itkin silti paljon.
Olin koulukiusattu. Siihen aikaan kiusaamisesta ei juurikaan puhuttu. En kertonut pahasta olosta aina vanhemmillenikaan, sillä en tahtonut heidän ottavan opettajaan yhteyttä. Pelkäsin asian puhumisen vain lisäävän kiusaamista. Silloin, kun oli oikein paha olla, luin Raamattua. Tein sen salaa.
Luin äidin ja isän vihkiraamattua piilossa koulupöytäni alla. Hain sen aina muiden huomaamatta olohuoneen kirjahyllystä. Olin jossakin vaiheessa Raamattua selatessa löytänyt kaksi minulle aivan erityistä paikkaa. Etsin ja luin aina ne molemmat. Korinttilaiskirjeessä kerrottiin, miten rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, miten se kestää kaiken, eikä koskaan katoa. Toinen minulle tärkeä kohta oli Saarnaajan kirjasta. Siinä kerrotaan miten kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Miten on aika syntyä ja aika kuolla, aika itkeä ja aika nauraa, aika heitellä kiviä ja aika kerätä ne. Luin ja itkin, ja sitten taas salaa palautin Raamatun paikalleen kirjahyllyyn.
Kouluaika meni. Usein pahoilla mielin ja itkien. Onneksi elämässäni oli paljon myös iloisia asioita. Ne auttoivat jaksamaan.
Elämä on kuljettanut monien vaiheiden kautta tähän päivään. Muuttojakin on matkan varrella ollut useita. Nykyinen koti Tampereella on elämäni seitsemästoista. Suurin muuttomatka vei minut aikanaan valtameren yli Yhdysvaltoihin. Se matka muutti kaiken, sillä tuolla matkalla löysin sen mitä olin vuosia etsinyt.
Olin etsinyt yhteyttä elävään Jumalaan, mutta olin eksynyt harhapoluille ja takertunut New Age:n pauloihin. Luulin ja uskoin kulkevani kirkkautta kohti, mutta todellisuudessa elin pimeydessä ja kahlasin koko ajan syvempiin vesiin. En vain nähnyt ja ymmärtänyt sitä itse. Valheen verho esti näkemästä totuutta
Olin uskonut valheen ja ottanut kuulemani sanat vastaan totuutena. Arvostin puhujia ja pidin heitä itseäni oppineempina. Koulukiusaamisen jälki näkyi heikkona itsetuntona ja omien ajatusten ja sydämen tuntojen aliarvostamisena.
Olin alkanut uskoa horoskooppeihin, astrologiaan, erilaisiin energialähteisiin… sielunvaellukseen ja jalokiviin. Kannoin kiviä myös taskuissani uskoen saavani niistä tietynlaista voimaa. Olin tutustunut myös monenlaisiin vaihtoehtohoitoihin, kuten esimerkiksi reikiin. Ahmin tietoa kursseilta ja alan kirjallisuudesta. Ja rahaa paloi. Elämäni sanoja olivat energia ja enkelit. Kristallipallopiiri oli latauspaikka, joka veti yhteyteensä magneetin tavoin. Tunsin olevani jotain, sillä samassa piirissä istui muutamia julkisuuden henkilöitä.
Sisimmässäni oli ollut ristiriita siitä lähtien, kun olin kieltäytynyt uskomasta siihen, jonka sydämessäni tunsin turvalliseksi ja oikeaksi. Yhdysvalloissa asuessa (1998) kaikki palautui ennalleen, niin kuin oli ollut lapsena. Yhdessä pienessä hetkessä valhe väistyi totuuden tieltä.
Olin kotona taistelemassa paniikkihäiriön kanssa. Paniikki oli kiusannut minua jo nuoruudessa, mutta se ei ollut rajoittanut elämääni tutussa ympäristössä. Ulkomaille muuton myötä tuttu elämänpiiri oli kadonnut ja paniikkihäiriö paheni. En hallinnut sitä enää. Se hallitsi minua. En pystynyt hoitamaan kunnolla arjen asioita, käymään kaupassa ja kuljettamaan lapsia kouluun, ainakaan ilman omaa eväspussia. Eväät olivat tuolla kodin ja koulun välisellä sadan metrin matkalla tarpeen, sillä en uskonut vapinan ja heikon olon johtuvan pelkästä paniikista. Uskoin verensokeriarvojeni laskevan liian matalaksi. Pelkäsin paniikissa aina kuolevani.
Paniikkikohtaus oli alkanut yöllä, kuten usein aiemminkin. Aikaeron vuoksi jouduin kestämään paniikkia ilman apua useita tunteja. Yö oli tuskallisen pitkä. En enää tarkalleen muista mitä kaikkea tein selvitäkseni aamuun. Tartuin puhelimeen heti, kun kehtasin soittaa Suomeen ”energiaystävilleni”.
Soitin ensin yhdelle ystävälle, mutta en saanut vastausta. Toinenkaan soitto ei tuottanut tulosta. Aloin olla jo epätoivoinen, mutta vielä oli yksi puhelinnumero, jonne saatoin soittaa hädän hetkellä
Hätäpuheluuni vastasi vanha pappa, tuttava, jonka olin kuvitellut kuuluvan samoihin ”valaistuneisiin”, joiden joukkoon itseni laskin. Olin suureksi onnekseni ollut väärässä! Ilpo-setä kuunteli jälleen kerran tuskallisen vuodatukseni, ja sanoi sitten: ”Kuule Marjo”. Ei mitään muuta siinä vaiheessa. Ei ollut tarve. Siinä hetkessä silmieni edestä otettiin pois valheen verhon. Sain siinä hetkessä ymmärtää ja nähdä totuuden.
Näin näyn, jossa oli valkeisiin vaatteisiin pukeutunut turbaanipäinen mieshahmo. Hänet oli esitelty minulle Kristuksena, mutta sitä hän ei ollut. Tuossa puhelimessa vietetyssä taivaallisen kirkkaassa hetkessä tajusin, että olin niellyt valheen ja uskonut sen totuutena, ja palvonut antikristusta, en elävää Jumalaa. Ymmärsin kadottaneeni lapsuuteni uskon ja eläneeni erossa Jeesuksesta ja turvallisesta Taivaan Isästä. Siinä hetkessä tein täyskäännöksen. Valitsin Herrani. Avasin Jeesukselle sydämeni ja astuin taivastielle. Sydämeeni tuli välittömästi rauha, jota en ollut kokenut eksytyksen vuosina.
Tein pesäeron kaikkeen siihen, minkä ymmärsin olevan pimeydestä peräisin. Poltin jokaisen hallussani olleen vieraisiin oppeihin liittyvän kirjan ja heitin kaikki kivet ja muut killuttimet roskiin. En tahtonut olla pimeyden henkivaltojen kanssa enää missään tekemisissä.
Uskoon tultuani selvitin sydäntäni painaneet vanhat riidat ja sotkut ystävien ja läheisten kanssa. Vapauduin omantunnon taakoista sekä kuolemanpelosta. Pystyin myös myöntämään, että minulla oli paniikkihäiriö. Siitä alkoi paraneminen. Jumala hoiti ja paransi ja käytti tuossa prosessissa myös lääkäriä.
Olen kulkenut siunattua taivastietä nyt 24 vuotta. Rukous Jeesuksen nimessä on ollut elämäni ohjenuora ja voimani lähde. Voimaa ja rukouksia on tarvittu. Takana on monenlaisia kokemuksia. Hylätyksi tuleminen, avioero ja yksin pyöritetty arkirumba neljän lapsen kanssa työkuvioitten ohella muun muassa, mutta Herran kanssa niistäkin vuosista on selvitty. Ja paljon on muutakin, kuten meillä jokaisella. Ilman Jeesusta en olisi tässä. Siitä olen aivan varma. On paljon aihetta kiittää. Rinnalla oleva rakas puoliso on yksi suuri kiitosaihe. Ja ihanasti kasvava perhe ja lämmin kotoisa koti. Jumala on hyvä Jumala
Enää en lue Jumalan sanaa salassa muilta. Se on jokapäiväinen ruokani ja voimani lähde. Nappaan rakkaan Raamattuni usein käsilaukkuuni, minne sitten lähdenkään.
Nautin elämästä Vapahtajani kanssa. Se ei toki tarkoita sitä, että elämäni olisi aina helppoa ja kivutonta. Ei todellakaan. Jokaisella on oma ristinsä, ja niin on minullakin. Kivun keskellä, hädässä ja ahdistuksessa saan kuitenkin aina turvata Jumalaan ja huutaa Abba, Isä! Ja Isä kuulee. Psalmi 50:15, ”Jumalan puhelinnumero”, on usein käytössä. Avunpyyntöjä on tullut huudettua Isälle paljon, ja aina Hän on avun antanut.
Jumalan rakkaus on totta ja todellista. Sitä on lähes mahdoton kuvailla, mutta voin vakuuttaa, ettei ole mitään sen suurempaa!
(Jos tahdot tutustua tarinaani tarkemmin, tutustu kirjaani Turva Jumalassa. Linkki kirjaan löytyy kotisivulta www.sanansade.fi)
Luokittelematon
Marjatta Kanth-Ruusunen,
Elämä yllättää
Istuin työvuorossani Lahden pääterveysaseman avohoidon ajanvarauspisteessä 80-luvun alkupuolella, kun eräs mieshenkilö toi sinne lääkereseptinsä uusintaa varten. Hämmästyin lukiessani miehen nimen ja tuijotin edessäni seisovaa miestä, joka oli biologinen isäni. Sain vaivoin sanotuksi koska resepti on noudettavissa, sitten katsoin mykistyneenä, kun isäni käveli pois. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 35 vuotta.
Kohtaamisesta toivuttuani alkoi sydänalaani pikkuhiljaa nousta sääli isää kohtaan. Kudoin villapaidan ajatellen antavani sen isälle, vaikken tiennyt mistä hänet löytäisin. Lopulta kuitenkin päätin unohtaa isän. Luojalla oli toisenlaiset suunnitelmat
Mitä isällesi kuuluu?
Kymmenisen vuotta isän tapaamisen jälkeen olin puolisoni Ollin kanssa autolla liikkeellä, kun hän aivan yllättäen tokaisi: ”Mennäänkö Kanthin Mattia tapaamaan?” Järkytyin kuulemastani ja vastasin, että ei ainakaan tällä matkalla. Arvelin jo, että asioiden kulkuun olivat puuttuneet nyt ´isommat peukalot´. Seuraavana aamuna varhain sain asiaan vahvistuksen, nimittäin minä heräsin selkeään ohjeistukseen: ”Soita osoitetiedusteluun ja ota selvää, missä isäsi asuu!”
Ymmärsin nyt Jumalan puuttuneen todella asioiden kulkuun ja tahdoin olla kuuliainen. Yksi puhelinsoitto Lahden Maistraatin osoitetiedusteluun, ja isän osoite oli tiedossa. Kahvit tippumaan, kakkua ja pullaa pakasteesta, tykötarvikkeet koriin ja matkaan isää tapaamaan.
Noustessamme Metsäpellontiellä olevan kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen sydämeni oli pakahtua jännityksestä. Pelkäsin, miten isä mahtaa tapaamiseemme suhtautua.
Ovi raottui, ja Olli tiedusteli: ”Haluaks nähdä likkas?” Isän ilme oli paljon puhuva, mutta ovi avautui tupakansavusta siniseen yksiöön, ja me astuimme isän kotiin. Kahvit juotuamme Olli kehotti minua ja isääni seisomaan selät vastakkain. Olli laski kätensä meidän päidemme päälle ja sanoi: ”Olette aivan samanmittaiset.” Silloin ymmärsin, että Jumalan edessä ja silmissä isä ja minä olemme samalla viivalla.
Tapaaminen isän kanssa käynnisti mielenkiintoisen ja pitkäkestoisen prosessin. Tiedostin, kuinka tärkeää on perehtyä omaan henkilökohtaiseen historiaan, samoin kuin myös kansamme ja maammekin lähihistoriaan ja menneisiin tapahtumiin. Ymmärsin, että menneisyyttä ja historiaa en voi muuksi muuttaa, mutta sovintoon menneisyyden kanssa minulla on mahdollista päästä käsittelemällä ylisukupolviset taakkasiirtymät. Kiitollisena olen muistellut mummun ja tädin kertomuksia, jotka liittyivät lapsuuteni aikaisiin tapahtumiin ja omaan historiaani
Vuosia myöhemmin valokuvasin tapahtumapaikkoja sekä haastattelin henkilöitä, jotka tapahtumista jotakin tiesivät. Tahdoin tulla sinuiksi oman sirpaleisen, vaiherikkaan ja traumaattisen menneisyyteni kanssa.
”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” Ps.139:23–24
Juurille
Lapsi näkee ja kuulee, vaikka asioista hänelle ei kerrottaisi. Hän on hyvin herkkä aavistamaan salaisuuksia ja kovin herkkä niiden vaikutuksille kehitysvaiheensakin vuoksi. Lapsi lukee aikuisia, ympäristön ilmapiiriä ja tapahtumia. Erilaiset eleet ja äänenpainot kertovat lapselle, onko kyseessä asia, josta voi puhua vai jota on syytä välttää. Mikäli vanhemmat eivät halua kertoa salaisuutta, joka kuitenkin aiheuttaa vanhemmille paljon henkistä painetta ja tunnestressiä, lapsi aistii tämän paineen ilman tulkitsemisen mahdollisuutta.
Jokaisella meistä on oma ja ainutlaatuinen perheeseen liittyvä tausta ja historia. Tämän lisäksi meillä suomalaisilla on kansakuntana koetut omat yhteiset sota- ja kapinavuodet. Vuosi 1918 oli kansamme historiassa varsin traumaattinen, se merkitsi kansamme kohtalokasta kahtiajakautumista. Kansallisten haavojen vaikutuksia on vähätelty ja huomioitu liian vähän selvitettäessä häpeän lähteitä ja taakkasiirtymiä.
On totta, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta menneisyyden vaikutuksia on mahdollista muuttaa. Meitä suomalaisia on usean sukupolven ajan kasvatettu ja opetettu ajattelemaan itsestämme usein väärällä tavalla.
Oman elämänhistorian tuntemus vapauttaa myös armahtavaisuuteen, anteeksiantamiseen sydämen tasolla, lähisuhteissa ja suhteessa omaan itseen. Resilienssi, muutosjoustavuus, on tahtoratkaisu, osa rakennemuutoksen hallintaa omaan lähihistoriaan. Tiedostin ongelmat, katsoin totuutta suoraan silmiin ja tein niistä tiliä, minkä jälkeen on ollut mahdollista ojentautua uuteen ja terveempään elämään Jumalan armon varassa.
Luokittelematon
Maria Korpela, sosionomiopiskelija, Seinäjoki
En olisi koskaan uskonut, että minä, aiemmin itsetuhoinen riidanhaastaja, voisin olla näin eheä.
Olin vilkas ja elämänmyönteinen lapsi. Olin äitihahmo pikkuveljilleni ja halusin isona lastenhoitajaksi. Lapsuuteni oli turvallinen ja huoleton.
10-vuotiaana kaikki muuttui. Vanhempieni yritys ajautui konkurssiin. Viina ja perheväkivalta hiipivät kotiimme. Pari vuotta elämä oli täyttä helvettiä joka viikonloppu. Meillä ravasivat poliisit ja sosiaalityöntekijät, jotka viimein uhkasivat lasten huostaanotolla. Kun viina alkoi hallita arkea, perheemme lakkasi käymästä seurakunnassa. Myös minun lapsenuskoni mureni. Ajattelin, ettei Jumalaa ole olemassakaan, kun antoi perheemme hajota.
Muutin kesäksi turvaan mummolaan. Sillä aikaa vanhempani erosivat. Muutin äidin luo ja aloitin yläkoulun. Lintsasin paljon ja käyttäydyin itsetuhoisesti. Haastoin riitaa ja tappelin toivoen, että minulle kävisi pahasti. Kerran ”pidin hauskaa” roikkumalla auton takalasissa ja putosin liikkuvasta autosta. Olin yltä päältä täynnä asfaltti-ihottumaa, mutta mitään suurempaa ei ihme kyllä käynyt. Kaipasin ihmistä, joka huomaisi pahan oloni ja asettaisi turvalliset rajat. Koulussa numeroni laskivat silmissä. On ihme, että pääsin yläkoulun läpi.
Viikonloput menivät kavereiden kanssa sekoillessa. Bilettämällä sain pään sekaisin, kun en kestänyt ajatuksiani ja tunteitani. Aloin myös viillellä itseäni. Olin porukan johtaja, halusin olla esillä.
Kun täytin 18, kuvioihin tulivat vahvasti baarit – ja masennus. Juomiseni oli holtitonta. Lukemattomat kerrat kävelin baarista kotiin surullisena ja vihaisena. Aamuisin oli hirveä krapula; oksetti ja kadutti, mitä oli tullut tehtyä. Mietin, miksi olen edes syntynyt. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mitä olin käynyt läpi. Elämä oli tarkoituksetonta. Haudoin itsemurhaa.
Marraskuussa 2012 seurakunnassa järjestettiin nuorten viikonlopputapahtuma. Peruin kaverin kanssa sopimani menon ja lähdin tapahtumaan. Kun siellä tarjottiin mahdollisuutta esirukoukseen, uhosin Jumalalle: ”Tässä mä nyt olen, näyttäydy nyt.” Seuraavana päivänä menin uudestaan – tällä kertaa muuttuneella asenteella: ”Jumala, auta ja pelasta minut, jos vielä kelpaan.” Kävin sisäistä kamppailua. Pelkäsin, mitä tulevaisuus Jeesuksen kanssa toisi. Mietin myös, mitä ystäväni ja lähipiirini ajattelisivat, jos tulisin uskoon. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään menetettävää; joko annan Jumalalle mahdollisuuden tai päätän päiväni. Sanoin mielessäni Jeesukselle kyllä.
Samassa täytyin Pyhällä Hengellä. Oli kuin aallot olisivat menneet lävitseni. Kaaduin maahan ja itkin pitkän aikaa. Yliluonnollinen kokemus ei jättänyt epäilystäkään Jumalan olemassaolosta. Olo oli niin kevyt, että ihmettelin sitä ääneen tädilleni, joka oli tullut tapahtumaan kanssani.
Elämäni muuttui radikaalisti. Jumalan konkreettinen siunaus näkyi opinnoissani. En olisi ikinä uskonut opiskelevani ammattiin, sillä koulu tuntui aina ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt halusin panostaa aloittamiini lastenohjaajaopintoihin. Valmistumisen jälkeen pääsin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sosionomiksi.
Olen saanut kasvaa upean seurakunnan keskellä, joka kannustaa eteenpäin. Sisäinen eheytymiseni on ollut valtava. Minä, entinen riidanhaastaja, teen vapaaehtoistyötä Vaasan vankilassa. Kerron vangeille uskosta ja eheytymisestä, jonka Jumala voi vaikuttaa, oli ihmisellä takanaan mitä tahansa.
Myös vanhempani ovat uudistuneet uskossaan ja teen nykyään vankilatyötä isäni kanssa.
Luokittelematon
Leena Kaartinen, lastenlääkäri
Sinä iltana tuntui, että taivas putoaa niskaani. Kotona tapahtui jotain, mikä sai äidin itkemään ja murjottavan isän paiskaamaan oven perässään, hänen lähtiessä veturinkuljettajan yövuoroon. Asuimme Riihimäellä.
Koin kodin ilmapiirin tukehduttavan ahdistavaksi. Olin 17-vuotias, nelilapsisen perheen esikoinen. Olin neuvoton. Kuka auttaisi? Mummokin oli kaukana Lappeenrannassa. Varmaan hän tuonakin iltana kyykähti polvilleen vuoteensa ääreen rukoilemaan läheistensä puolesta, kuten hänellä oli tapana.
Tartuin Raamattuun ja selailin sitä umpimähkään. En löytänyt apua pahaan olooni kirjan kuolleilta lehdiltä. Lopulta rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, auta meitä nyt! Auta, hyvä Jumala, auta! ”Hän auttoi. Painostava tilanne laukesi anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon. Jäin odottamaan, mitä Jumala tekisi seuraavaksi.
Muutamat seurakuntamme nuoret kertoivat tulleensa uskoon Nurmijärvellä nuorisopäivillä. Jotenkin ymmärsin, että tätä Jumala tahtoi minultakin. Eräänä iltana sitten rukoilin, että Jeesus tulisi minunkin elämääni. En kokenut mitään humahdusta, eikä ahdistukseni tai huoli perheestä heti hälvennyt, mutta jotain sielussani avautui.
Kuolleelta tuntunut Raamattu alkoi yhtäkkiä elää! Syntyi halu lukea sitä. Hengelliset laulut alkoivat puhutella. Halusin kertoa löydöstäni muillekin. Me nuoret perustimme raamattu- ja rukouspiirin sekä kitarakuoron ja aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa.
Olin vakuuttunut, että Jumala tahtoi minun lähtevän lähetyslääkäriksi. Lyseon jälkeen pyrin Helsingin lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässytkään lääkikseen. Tämä oli minulle kova kolaus, sillä olin kerännyt koulussa stipendejä harva se vuosi. Olin ajatellut, että kyllä ihminen saa mitä haluaa, jos vain tahtoo ja yrittää. En onnistunut omin voimin, eikä Jumala auttanut.
Pettymyksen ja nöyryytyksen kriisissä opin, että Jumala on toisenlainen, kuin mitä minä kuvittelen. En tunne hänestä kuin pienen hippusen, mutta saan uskoa, että Hän, salattu Jumala rakastaa minua ja haluaa parastani, tuntui miltä tuntui. Jumala ikään kuin kysyi minulta: ”Uskallatko uskoa tällaiseen salattuun Jumalaan?” ”Uskallan”, vastasin. ”Tapahtukoon sinun tahtosi elämässäni, Kaikkivaltias, Pyhä Jumala ja Taivaallinen Isä”.
Mahdollisuus opintoihin avautui Saksassa, missä valmistuin lääkäriksi. Jumalan rakkaus on vienyt sitten palvelemaan lähimmäisiä erityisesti alikehittyneisiin maihin, vähän Etiopiaan, mutta pääasiassa Afganistaniin, missä toimin perusterveydenhuollossa erityisesti naisten ja lasten parissa.
Muutos merkitsee minulle elämänikäistä prosessia, mikä koostuu tuollaisista kriiseistä ja taitekohdista, pettymyksistä, ihmissuhdeongelmista, ylivoimaisista haasteista, vaikean sairauden ja uupumisen ajoista, yksinäisyydestä ynnä muusta.
Noissa kipeissä vaiheissa Isä Jumala on kulkenut kanssani. Olen oppinut tuntemaan itseäni sekä hyväksymään itseni ja myös lähimmäiseni sellaisina kuin olemme. Olen oppinut tuntemaan Jumalaa ja luottamaan Häneen ilon ja surun keskellä, vaikeissa ja jopa vaarallisissakin tilanteissa.
Saan opetella elämää Hänen armonsa varassa luottavaisesti päivän kerrallaan. Suostun siihen, että muutosten koulu jatkuu elämäni loppuun saakka. Viimeinen vaihe, kuolema, lähestyy vääjäämättä. Enkä tiedä, milloin ja millainen se tulee olemaan, mutta luotan, että Jeesus, Vapahtaja on vastassa rajan takana.
Luokittelematon
Kurt-Erik Nordin, NTM:n toimitusjohtaja, Närpiö
Kurt-Erik Nordin on melkein 30 vuoden ajan ollut Närpiön suurimman yrityksen, Närpiön Puun ja Metallin (NTM), toimitusjohtaja. Yritys toimii 17 maassa, ja sillä on noin 600 työntekijää. Nordin ei kuitenkaan ole aina ollut se rohkea ja iloinen ihminen, joka hän on tänään.
Minulla oli uskova äiti, ja kävin lapsena ahkerasti pyhäkoulua. Nuorena lapsuuden usko jäi kuitenkin yhä enemmän taka-alalle. Ulkonaisesti minulla meni hyvin, mutta elämäni oli päämäärätöntä ja tarkoituksetonta. Muistan, että sunnuntait olivat minulle piinallisia.
Muutos koitti, kun olimme juuri rakentaneet suuren omakotitalon perheelleni, vaimolle ja kolmelle lapselle. Tässäkö oli kaikki, mitä elämällä on tarjottavana, eikö ole mitään enempää? kyselin itseltäni. Kun kysymys elämän tarkoituksesta kävi yhä polttavammaksi, aloin lukea erilaisia filosofeja. He näkivät ongelmat, mutta heillä ei ollut mitään vastauksia. Sitten kysyin itseltäni, miksen voisi lukea myös Raamattua. Varmistin, ettei ketään ollut kotona, ja aloin lukea. Kun luin toista kertaa Johanneksen evankeliumia, palat alkoivat loksahdella paikoilleen. Aloin oivaltaa, että Jeesus on tie, totuus ja elämä – ja maailman Vapahtaja.
Tästä seurasi, että aloin rukoilla. Silloin koin Jumalan kysyvän minulta:
– Uskallatko antaa itsesi minulle kokonaan?
Pelkäsin vastata kyllä. Olinhan yrittäjä, eikä minulla ollut pienintäkään halua lähteä lähetystyöhön Afrikkaan. En halunnut antaa selvää vastausta. Kysymys tuli uudelleen toisen ja kolmannen kerran. Silloin koin, ettei kysymys saanut enää toistua. Minun piti vastata nyt. Silloin sanoin Jumalalle: Saat tehdä minulle mitä tahdot, ylentää tai alentaa.
Silloin ylitseni hulvahti sanoin kuvaamaton ilo ja rauha. Tuntui että olisin pystynyt vaikka kävelemään veden päällä. Kaikki sai merkityksen. Sunnuntait eivät enää hirvittäneet minua. Aloin myös kertoa uskoontulostani työpaikalla.
Silti pelkäsin edelleen lähteä mukaan erilaisiin hankkeisiin. Koin Herran puhuvan minulle, että minun piti lopettaa jatkuva vastustelu. Niinpä päätin, että alankin vastata myöntävästi. Pyysin Jumalalta, ettei niitä tulisi liikaa. Ja hän on auttanut minua niin että se on toiminut.
Menin mukaan järjestöön, joka levittää Raamattuja, ja aloin jakaa Uusia testamentteja kouluissa. Sitten minut vedettiin mukaan kristillisen paikallistelevision työhön.
Luin Johanneksen evankeliumista Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Se johti ekumeenisen keskuksen perustamiseen Närpiöön, jotta Jeesuksen rukous toteutuisi näillä seuduilla. Keskuksella on nykyisin yli 500 jäsentä.
Rukoilen päivittäin yrityksen puolesta ja varsinkin suurten päätösten puolesta, joita firmassa tehdään. Esimerkiksi kun uuden teollisuushallin rakentamisen tiellä oli esteitä, aloin rukoilla asian puolesta ja sain nähdä, miten esteet raivattiin pois.
Uskoni ansiosta uskallan satsata. Haluan olla luomassa työpaikkoja ja saada ihmiset viihtymään.
Luokittelematon
Kirsi-Marja Reunanen, Kouvola
”Interrail-matkalla koettu onnettomuus oli viedä henkeni. Lennettyäni pyörän sarvien yli en aluksi pystynyt puhumaan enkä liikkumaan. Tulin kokonaan nollatuksi. Toipuminen on ollut ihme. Entinen suorituskeskeinen elämä muuttui vammautumisen myötä, mutta olen myös ymmärtänyt, mikä minulle on tärkeintä. Entinen tyhjyys ja kaipaus ovat poissa. Nyt olen onnellinen.”
Kasvoin hyvässä kodissa ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Perheessäni ei puhuttu uskon asioista, mutta minulla oli lapsesta asti jonkinlainen kaipaus sydämessäni. Rippikoulussa kiinnostuin Jeesuksesta. Eräässä rukoushetkessä päätin avata hänelle sydämeni. Leirin jälkeen mikään ei kuitenkaan muuttunut näkyvästi elämässäni. Ihmispelkoni oli liian suuri. Kuuntelin kyllä joskus jumalanpalveluksia radiosta, mutta en uskaltanut lähteä mihinkään seurakunnan toimintaan mukaan. Pidin uskoni salassa, enkä antanut sen kasvaa. Koetin etsiä arvoani suorittamisella. Halusin menestyä hyvin.
Kesällä 1990, 19-vuotiaana, tuli täydellinen pysäytys. Olin Interrail-matkalla Sveitsissä opiskelukaverini kanssa. Vuokrasimme polkupyörät. Ajoin jyrkkää alamäkeä, kun yhtäkkiä pyörästäni puhkesi takakumi. Vaistomaisesti painoin jarrut pohjaan ja niin lensin tangon yli päistikkaa asfalttiin. Löin pääni niin pahasti, että olin vähällä kuolla. Vaivuin koomaan. Puolestani rukoiltiin paljon. Jumala vastasi rukoukseen ihmeellisellä tavalla. Kuuden viikon kooman jälkeen heräsin tajuihini. Minut oli siirretty Sveitsistä Suomeen. Liikunta- ja puhekykyni olivat kadonneet, mutta ajatus, järki ja muisti sen sijaan toimivat tajuttomuuden jälkeenkin, mikä oli lääketieteellisesti katsottuna ihme.
Sairaalassa minua kävi tervehtimässä puolestani rukoillut ystäväni. Hän kysyi, saisiko hän lukea minulle Raamattua ja rukoilla. Tiesin olevani surkeassa tilassa. Mikään ei liiku, en pysty puhumaan. Minulla ei ole yhtään mitään. Ihmisten mittapuulla olen täysi nolla. Raamattu- ja rukoushetkestä alkoi kuntoutumiseni. Ensin tuli yksittäisiä sanoja, ja pikku hiljaa niitä tuli lisää.
Sain suuren motivaation harjoitella liikkumista. Ensin pääsin pyörätuoliin ja lopulta pystyin kävelemään rollaattorin avulla. Myös hengelliselle kasvulle tuli tilaa. Sairaalassa sairaalapappi kävi viikoittain luonani. Hän luki minulle Johanneksen evankeliumia. Seuraavana vuonna kuntoutuskeskuksessa rohkenin jo ilmaista hoitajille, että haluaisin päästä jumalanpalvelukseen. Pitkän prosessin jälkeen olen löytänyt tieni seurakunnan tilaisuuksiin ja saanut uskovia ystäviä. Liikkumisen vaikeuden vuoksi en vieläkään pääse usein paikalle, mutta Raamatun lukeminen ja rukous sekä internetin ja radion hengelliset ohjelmat ovat minulle tärkeitä. Haluan kertoa Jeesuksesta toisillekin.
Laitoselämän sijaan olen jo pitkään asunut itsekseni omassa asunnossani. Siitäkin olen kiitollinen Jumalalle. Olen kokenut, että Jumala ei koskaan anna koettelemusten ja ahdistuksen käydä yli voimieni. Hän tietää tasan tarkkaan, mitä tarvitsen myös vaikeina aikoina, ja hänen aikataulunsa on täydellinen.
Jos pitäisi valita fyysisen terveyden ja Jeesuksen välillä, valitsisin ehdottomasti Jeesuksen. Ilman Jeesusta en olisi selvinnyt enkä jaksanut. Kelpaan Jumalalle juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse etsiä arvoani enää mistään muualta. Tyhjyys on poissa ja elämälläni on tarkoitus. Jokaisella on tämä mahdollisuus!
