Vakava sairaus vei elämänhaluni. Sairaalassa kivun valta murtui. Elämääni tuli ilo ja vapaus.
Elämäni muuttui, kun sairastuin 13-vuotiaana Crohnin tautiin.
Sairauteni on ollut harvinaisen aggressiivinen. Koko lääkearsenaali on käyty läpi ja leikkauksia on tehty yhdeksän. Sairauden myötä terveyteni romahti 10 vuotta sitten. Lopulta elämänhaluni loppui. Ajattelin, että läheisillenikin olisi helpompaa, jos kuolisin. Evoluutioteorian mukaan heikkojen tulee kuolla pois ja vain vahvojen selviytyä. En enää tiennyt, miksi haluaisin herätä seuraavaan päivään kärsimään kivusta. Elämäni tuntui merkityksettömältä.
Olin sairaalassa apaattisena ja masentuneena. Hoitaja kysyi, hakisiko hän tuekseni psykiatrin. Vastasin, että aivan sama, psykiatrit eivät voi kipuani poistaa. Sama hoitaja kysyi, hakisiko hän paikalle sairaalapastorin. Vastasin, että aivan sama, Jumalaa ei ole olemassa. Sinnikäs hoitaja järjesti paikalle molemmat. Ensin tuli psykiatri, joka totesi, että unen laatua pitää parantaa. Sitten huoneeseeni astui sairaalapastori. Hän kysyi varovasti, mitä minulle kuuluu. Olin vihainen. Huusin raivoissani, etten jaksa päivääkään enää kipuja, enkä halua elää.
Pastori ei lähtenytkään pois, vaan kertoi, että hän ymmärtää, ja niin ymmärtää myös Taivaan Isä. Tuhahdin, että jos sellainen olisi olemassa, niin eipä ainakaan enää vilkaisisi minuun. Silloin sairaalapastori kertoi, kuinka hänen uhmaikäinen lapsenlapsensa saa välillä raivokohtauksia. Kun sama lapsi haluaa itkien syliin, mummo ottaa syliin. Pastori jatkoi, että Taivaan Isä haluaa samalla tavalla nostaa kipeän ja uupuneen Jennin syliinsä, lohduttaa ja rauhoittaa. Jumala ei pelästykään raivoani. Hän tuntee minut sisintäni myöten. Mikään ei saa häntä kääntämään minulle selkäänsä. Hän rakastaa minua ja odottaa takaisin.
Jotain tapahtui sisimmässäni. Olin pitänyt uskonasioita turvattomien ihmisten kehittelemänä teoriana, jonka avulla he uskaltavat elää pahassa maailmassa. Voisiko Jumalaan uskoa olematta höyrähtänyt hölmö? Jotain Jumalan olemuksesta oli aukeamassa minulle.
Vakuutuin kristittyjen tiedemiesten tutkimusten kautta Raamatun luotettavuudesta. Sen jälkeen eräällä sairaalajaksolla selasin löytämääni kirjaa Jeesuksen kärsimyksistä. Kuvat kertoivat Jeesuksen vangitsemisesta, ruoskimisesta ja kidutuksesta. Tuntui käsittämättömältä, että hän teki kaiken vapaaehtoisesti, syyttömänä. Kuva Jeesuksesta kantamassa ristiään kohti Golgataa puhutteli valtavasti. Hän kantoi ristille minunkin syntini ja sairauteni, jotta minullakin olisi iankaikkinen elämä. Senhetkinen kipuni ei ollut enää mitään verrattuna Jeesuksen kärsimykseen. Tunsin valtavaa kiitollisuutta ja polvistuin aulan lattialle. Tuona hetkenä Jeesus tuli elämääni.
Kivut eivät poistuneet, mutta ne oli helpompi kestää. Neljä vuotta sitten sain vielä vakavan vatsakalvontulehduksen ja verenmyrkytyksen. Silloinkin sain kokea Jumalan läsnäoloa. Korvissani alkoi soida laulu ”Silloin kun en itse jaksa rukoilla”. Se rauhoitti yliluonnollisella tavalla. Tiesin, että selviäisin. Olin kolme kuukautta sairaalassa erittäin huonossa kunnossa. Nämä kokemukset saivat vanhempanikin ankkuroitumaan Jeesukseen.
Nyt elän Crohnin taudin suhteen oireettomana. Elämä yhdeksän leikkauksen jälkeen kehittyneen lyhytsuolisyndrooman kanssa on haasteellista. Olen kuitenkin arjesta ja elämästä äärettömän onnellinen. Elämä Jeesuksen kanssa on ihanaa.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan. Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Kun Kirsi Liuska sai miehensä kanssa selkäydinvammasta kärsivän lapsen, tulevaisuus pelotti. Turhaan. Leevi-poika on tuonut perheeseen paljon rakkautta ja iloa.
– Minulla on elämässä paljon hyvää. Herään joka aamu ragdoll-kissani Jetron kanssa. Meillä on myös toinen ragdoll-kolli, Onni. Ulkoilutan joskus kissoja hihnassa. Maastossa on vaikeaa pysyä niiden perässä, sillä liikun pyörätuolilla, Leevi kertoo.
Liuskojen perheeseen oli tulossa kolmas lapsi, kun 20. raskausviikon ultrassa selvisi, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti. Lapsella oli vaikea selkäydinvamma ja hän kärsi kohonneista aivopaineista.
– Tulevaisuus pelotti. Rukoilimme ja toivoimme ihmettä. Luottaen Jumalaan otimme lapsen vastaan hoitosuosituksista huolimatta. Kun lapsi syntyi, oli hän tyytyväinen ja kaunis poika, joka otti herkästi kontaktia. Koko perhe sai paljon rakkautta hänen myötään. Minussa syntyi halu tehdä kaikkeni hänen eteensä, kuin leijonaemo ikään, Kirsi kertoo.
Leevi on nyt 14-vuotias ja käy tavallista koulua erityisluokalla. Hän on käynyt läpi 14 leikkausta. Viimeisin selkäleikkaus tehtiin reilu vuosi sitten. Toipuminen on vieläkin kesken. Leikkauksen jälkeen hänellä on ollut paljon hermosärkyjä. Kirsi toimii Leevin omaishoitajana. Poikansa asioita hoitaessa hän on huomannut, miten sirpaleinen sosiaalipalvelujärjestelmän viidakko on.
– Aikaisemmalta ammatiltani olen vaatetussuunnittelija, mutta neljän lapsen ja kotiäitivuosien jälkeen opiskelin sosionomiksi. Uudesta ammatista on ollut hyötyä omaishoitajan työssä. Olen kiitollinen monille ammattitaitoisille ja myötätuntoisille lääkäreille, hoitajille, terapeuteille ja avustajille, jotka ovat kulkeneet rinnallamme näiden vuosien aikana. Leevi haaveilee maanviljelijän ammatista, sillä hän nauttii olla enon traktorin kyydissä heinä- ja viljapelloilla. Usko Jumalaan on tärkeä Leeville. Hän käy kirkossa mielellään – erityisesti isän kanssa.
– Luotan Jumalaan ja haluan oppia Jeesuksesta. Kipujen keskellä rukous auttaa. Rukoilen mielelläni myös toisten sairaiden puolesta. Luotan Jumalan parantavaan voimaan. Hän haluaa auttaa kaikkia, jotka kärsivät sairauksista ja kivuista.
Kirsi kuuli turvallisessa lapsuudenkodissa Raamatun kertomuksia ja oppi myös rukoilemaan. 17-vuotiaana hän teki henkilökohtaisen uskonratkaisun.
– Koin sisimmässäni, että minun piti valita ketä seuraan ja kenen joukoissa seison. En voi hallita itse elämääni, mutta huomaan sen olevan suunniteltua, osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikella on tarkoituksensa, asiat eivät tapahdu vahingossa. Anteeksi saaminen tuo rauhaa elämään. Usko on antanut voimia arjessa niin perheen keskellä kuin työelämässä.
Tällä hetkellä Kirsi toimii lastentarhanopettajana. Taide ja käsityöt ovat olleet hänelle tärkeä henkireikä lapsesta saakka. Hän on ohjannut akvarellikursseja sekä pitänyt näyttelyjä ympäri Suomea.
– Olen huomannut selkeästi Jumalan johdatuksen elämässäni ja siihen luotan edelleen. Olen kiitollinen aviomiehestäni, kaikista lapsistani ja elämästä. Uskon, että asiat järjestyvät, vaikka Leevi tarvitsee toisten ihmisten apua koko elämänsä ajan.
– Tämä elämä on arvokas. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joita rakastan. Uskon, että viimeistään Taivaan kodissa minäkin saan olla terve ja juosta vapaasti, Leevi iloitsee.
Elämäni oli umpikujassa. Avioliittomme oli ajautunut kriisiin ja harkitsimme eroa. Omakotitalomme oli ulosmittauksen alla. Olin ahdistunut ja rauhaton. Itsemurha-aikeet houkuttivat. Lapsesta saakka alkaneet sydänongelmat lisääntyivät.
Kansakoulun ensimmäisen luokan hiihtokilpailu jäi mieleeni. Hiihdin niin kovasti kuin jaksoin. Hiihdon jälkeen alkoi rinnassani tuntua vaikea olo, jota kesti iltaan asti. Lääkärin mukaan minulla oli ollut rytmihäiriö. Sain ensimmäiset sydänlääkkeet 8-vuotiaana. Lääkäri kielsi enää koskaan hiihtämästä kilpaa.
Vuodet vierivät, ja joskus sydänoireet muistuttivat olemassaolostaan. Sydänlääkkeitä en käyttänyt, mutta varoin kuitenkin rasittamasta sydäntäni liikaa.
Vuonna 1977 rytmihäiriö yllätti jälleen hiihtoladulla. Vaivoin jaksoin hiihtää takaisin kotiin. Mieheni soitti ambulanssin. Sairaalassa lääkärin tutkiessa tajuntani alkoi heiketä. Jouduin happilaitteisiin ja nukutuksessa tehtiin sähköinen rytminsiirto, jolla sydämen oikea rytmi palautui. Lääkäri kertoi, että minulla on synnynnäinen sydänvika, WPW-syndrooma. Alkoi jatkuva sydänlääkkeiden käyttö.
Rytmihäiriöiden jatkuessa yhä pahempina elämä alkoi tuntua tarkoituksettomalta. Miehen yrityksen talousongelmat kasautuivat. Ulosottomies kävi usein muistuttamassa, että omakotitalomme on ulosmitattu. Avioliittommekin oli ajautunut kriisiin ja olimme menossa asumuserosovittelijalle.
Noihin aikoihin kuulin hengellisestä parantumiskokouksesta. Halusin lähteä sinne, vaikka hengelliset asiat eivät olleet päällimmäisenä mielessä. Rukousjonossa minulta kysyttiin, haluanko tulla uskoon. Sen enempää asiaa miettimättä vastasin, että haluan. Sitten pääsin keskustelemaan mieltä painaneista asioista. Tilaisuuden jälkeen olo oli kevyt; tuntui, etteivät jalat koskettaneet maata. Olin halunnut parantua sydänviasta, mutta sain paljon enemmän: uskon Jeesukseen. Siitä olin kiitollinen.
Myös puolisoni tuli pian uskoon. Sen jälkeen olimme hyvillämme siitä, ettemme eronneet. Saimme ihmeellisesti avun myös talousongelmista selviytymiseen.
Elämä asettui uomiinsa lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes sydämeni tilanne jälleen paheni. Rytmihäiriöt lisääntyivät, lääkkeitä lisättiin ja vaihdeltiin. Vuonna 1999 synnynnäinen sydänvika paikannettiin, mutta sitä ei saatu korjattua. Seuraavat vuodet olivat vaikeita. Valvoin öitä ja usein minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Tuntui, etten jaksa enää, toivoin jo kuolemaa. Minua oli pyydetty vapaaehtoiseen hengelliseen työhön. Työ kiinnosti, mutta en voinut lupautua siihen rytmihäiriöiden takia.
Vuonna 2004 olin jälleen keskussairaalassa ja puolestani rukoiltiin. Tutkimushuoneessa oli kolme sydänsairauksien erikoislääkäriä, tarkoituksenaan polttaa häiriöitä aiheuttanut johtorata. Jotain merkillistä oli kuitenkin tapahtunut. Lääkärit ihmettelivät ääneen, minne vuonna 1999 paikannettu sydänvikani oli kadonnut.
Tuon parantumiskokemuksen jälkeen olen saanut kuin uuden elämän. Yli 30 vuotta jatkunut sydänkontrolli lopetettiin. Myös verenpaine korjaantui, enkä tarvitse enää lääkkeitä. Olen voinut tehdä hengellistä vapaaehtoistyötä jo 11 vuoden ajan. Talvisin hiihdän satoja kilometrejä. Olen kiitollinen Jeesukselle, rukoilijoille ja tietenkin myös lääkäreille saamastani hoidosta.
Rakkain raamatunkohtani on: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Tämän rauhan olen saanut henkilökohtaisesti kokea.
Elämäni pysähtyi täydellisesti. Tuntui kuin lattiakin olisi noussut pystyyn. Ajattelin, että tällä koettelemuksella täytyy olla jokin merkitys. Kävellessäni Töölön sairaalan käytävää päätin, että elämäni pitää muuttua nyt.
Oli vuosi 1980. Vaimollani ja minulla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Olin suuren kouvolalaisen maatalousliikkeen myymäläpäällikkö ja maatalouskonemyyjä. Lisäksi olin hiljattain ostanut kaksi maatilaa, joita viljelin.
Eräänä yönä näin pysähdyttävän unen suuresta kirkkaasta rististä. Olin vaimoni kanssa selkä tuohon ristiin päin. Katselimme pimeyteen – pysähtyneinä. Ihmettelin unta. Kului kymmenen päivää ja 8-vuotias tyttäremme alkoi voida pahoin. Lääkäri epäili aivokasvainta. Lähdimme Kotkasta Helsinkiin ambulanssilla. Matkalla uni muistui mieleeni. Ajattelin, että kirkas risti varmaankin liittyy tilanteeseen.
Tyttäremme pää kuvattiin. Lääkäri kertoi, että silmähermojen risteyskohdassa oli kookas kasvain, joka kasvoi molempiin aivolohkoihin päin. Elämä pysähtyi täydellisesti.
Uni rististä tuli uudelleen ja uudelleen mieleeni. Se, että voisi menettää lapsensa, tuntui kauhealta. Samalla ristin kirkkaus antoi toivoa. Koin suurena asiana sen, että Jumala tuntui valmistelleen meitä kohtaamaan tyttäremme sairauden. Ajattelin, että tällä koettelemuksella täytyy olla jokin merkitys. Kävellessäni Töölön sairaalan käytävää päätin, että elämäni pitää muuttua nyt.
Hengellisillä kesäjuhlilla juttelin pastorin kanssa. Siinä pyysin Jeesukselta anteeksi niitä pahoja asioita, joita olin tehnyt. Pastori rukoili puolestani ja vakuutti, että asiat, joissa koin tehneeni väärin, oli annettu anteeksi.
Myös tyttären puolesta rukoiltiin paljon. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna peli kasvainta vastaan oli menetetty. Lääkäri ei antanut juurikaan toivoa sädehoidon tehosta. Kasvaimen kasvu kuitenkin pysähtyi. Silmähermojen risteyskohdassa jäljellä on kookas, mutta kalkkeutunut kasvain. Näkökenttä jäi kapeaksi, mutta tytär jäi henkiin.
Usko kuuluu elämän kokonaisuuteen. Se on perusasia, joka kulkee mukana joka paikassa. Pian uskoontulon jälkeen kypsyi ajatus siitä, ettei joka aamu tarvitsisi lähteä muualle töihin. Perustin siemenpakkaamon. 90-luvulla yritystoiminta laajentui kalustetuotantoon.
Yritystoimintamme on monipuolista. Eri toiminnot seuraavat toisiaan kausiluonteisesti. Työtä riittää neljälle perheenjäsenelle ja kahdelle ulkopuoliselle työntekijälle ympäri vuoden.
Luottamus on yritystoiminnan ja kaupanteon perusta. Siihen perustuu se, että asiakas palaa uudestaan ja uudestaan ostamaan. Hyvät asiakkaat ja yhteistyö ovat niin hyvä asia, että eläkkeelle ei ole vielä haluja. Yrittäjyys on elämäntapa. Työ ja harrastus yhdistyvät. Virka-aikaa ei ole.
Terveys on pienessä yrityksessä yrittäjälle hyvin tärkeä asia, koska yrittäjälle ei ole useinkaan korvaavaa henkilöä, joka suunnittelee ja valmistelee työt. Homma pysähtyy, jos yrittäjä sairastuu. Alle viisikymppisenä sain aivoinfarktin. Kunto meni käsittämättömän alas.Toipumiseen meni melkein kaksi vuotta. Toivuin kuitenkin melkein ennalleni.
Näissä tilanteissa huomaa, miten tärkeää terveys on, ja oppii arvostamaan sitä, mistä kaikki hyvä lähtee. Ei asioita pysty tekemään omin voimin. Se on armoa, että jaksaa.
Usko on antanut minulle toivon ja päämäärän siitä, että olen matkalla kohti parempaa tulevaisuutta, iankaikkista elämää. En kulje ilman päämäärää.
”Vain harva osasi aavistaa onnellisen ulkokuoren takana perheen ihmissuhteiden rakoilevan. Toisten auttajana minun oli vaikea myöntää asioiden todellista tilaa. Ensimmäiset hälyttävät merkit mustasukkaisuudesta tulivat ilmi jo seurustelun alkuvaiheessa. Silti uskoin sinisilmäisesti rakkauden parantavaan voimaan.”
Vuosien mittaan en uskaltanut puhua vaikeuksistamme. Vasta eheytymiskurssilla tiedostin, ettei elämäni ollut normaalia. Siihen ei saanut kuulua minkäänlaista väkivaltaa tai epätervettä kontrollia. Olin joutunut kokemaan avioliitossani sekä alistamista että pelkoa. Kun lopulta halusin ottaa niihin etäisyyttä, olin aivan yksin.
Pelkoa elämässäni oli ollut ennenkin. Kun nuorena menin ajokorttia varten lääkärintarkastukseen, paljastui yllättäen vakava sydänsairaus. Sain tietää, että saattaisin kuolla minä päivänä hyvänsä. Elin jatkuvassa kuolemanpelossa. Vaistomaisesti ymmärsin, etteivät asiani Jumalan kanssa olleet kunnossa. Menin hengelliseen tilaisuuteen, jossa annoin elämäni Jeesukselle. Olin kuin pumpulissa. Sairaus oli edelleen läsnä, mutta kuolemanpelko oli poissa.
Heti alusta asti koin kutsumusta hengelliseen työhön. Minua puhuttelivat Raamatun sanat: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Uskosta tuli elämäni kantava voima. Halusin kertoa siitä muille ja olin monessa mukana seurakunnassa.
Uskovalle eteen tullut ero ei ollut helppo ratkaisu. Useat minut tunteneet eivät ymmärtäneet ratkaisuani. Koin itsekin, että elämäni ja uskoni oli haaksirikossa. Kaksi vuotta kesti yksinäisyys, jonka aikana en halunnut puhua hengellisistä asioista.
Kun poikani meni rippikouluun, lähdin hänen kanssaan jumalanpalvelukseen. Siellä kuulin papin lausuman synninpäästön sanat: ”Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.” Nämä sanat palauttivat mieleeni kutsumuksen, jonka olin saanut nuorena. Tajusin, ettei arvoani määrittele kukaan ihminen vaan Jumala.
Tiesin, että ilman anteeksiantoa en voi parantua. Oli myös käytävä läpi asioita, muun muassa lapsena ja nuorena kohtaamiani vaikeuksia ja iskuja. Ne olivat osaltaan johtaneet siihen, että löysin itseni vaikeista ihmissuhteista.
Monesti anteeksiantaminen ja alistuminen sekoitetaan keskenään. Kenenkään ei tarvitse alistua mihinkään, minkä kokee vahingoittavan itseään. Ei myöskään tarvitse jäädä menneisyytensä vangiksi. Kun antaa anteeksi, voi päästää irti ja tulla vapaaksi. Tähän olen saanut voiman Jumalalta.
Menneisyyden läpikäyminen on vapauttanut löytämään rakentavia ihmissuhteita. Olen onnellinen työssäni pastorina. Elämän vaikeudet ovat kääntyneet voimavaraksi. Kokemusteni kautta pystyn nyt ymmärtämään toisia, joilla on samanlaisia kokemuksia, ja haluan auttaa heitä. Jumala paransi minut. Nyt olen vapaa ja onnellinen.
