Käden tulehtuminen ennen tärkeää ensi-iltaa pysäytti näyttelijä-muusikon hektisen oravanpyörän. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin loppuunpalaminen.
Kun nelikymppisenä kolmen lapsen isänä on omien töiden lisäksi ottanut kantaakseen kaikenlaisia kiinnostavia tehtäviä ja lisätöitä, ja pyrkii tekemään nämä suoritukset vielä täydellä sydämellä ja vuosien varrella kertyneellä ammattitaidolla, on vain ajan kysymys, milloin virta katkeaa ja mies uupuu. Niin uuvuin minäkin. Ensin tosin reagoi fysiikka. Ihminen on ihmeellinen luomus. Kun mieli alkoi olla maassa ja voimat lopussa, niin kierrokset vain nousivat ja tuntui, että jaksaa ja osaa mitä vaan. Mutta oli yksi asia, mitä en osannut: pysähtyä. Siihen tarvittiin sairastuminen.
Mitätön pieni haava kädessä tulehtui ja uhkasi viedä koko käden. Juuri ennen ensi-iltaa tuli ohje, että vasenta kättä ei saa liikuttaa viikkoon, ei yhtään ylimääräistä. Viikko sängyssä vasen käsi tyynyn päällä ei ollut minulle ihan helppoa. Koin pettäneeni oman työryhmäni ja olevani suorastaan rintamakarkuri. Mutta onneksi minulla oli lääkäriystävä, joka vahvisti sairaalasta saadun ohjeen: nyt on aika levätä. Pahimpana riskinä oli koko käden amputointi.
Minulla oli katsomatta sarja netin kautta lähetettyä opetusta Jeesuksen seuraamisesta Apostolien tekojen antaman esimerkin mukaan. Suorastaan ahmin tuota opetusta ja sen takana olevaa Jumalan kutsua seurata kokonaan hänen tahtoaan. Hän kyllä järjestäisi kaiken muun. Niinhän Raamatusta olin lukenutkin: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6)
On eri asia tietää joku asia kuin elää sen mukaisesti. Kun sairaus pysäytti minut, viikon levättyäni tajusin olevani palamassa loppuun. Jumala otti kopin minusta ja antoi minulle uuden polun seurattavaksi. Ymmärsin olleeni sitoutunut seuraamaan Jeesusta jo kauan, mutta käytännössä olin kytkenyt Jeesuksen seuraamisen seurakunnan tilaisuuksissa toimimiseen. Nyt Jumala kutsui minua heittäytymään kokonaan hänen johdettavakseen, ei vain vapaa-aikana tai viikonloppuisin.
Tänään huomaan kyseleväni yhä lähemmin, miten voin antaa itseni Jumalan käyttöön hetkenä minä hyvänsä voidakseni olla muiden uskovien rinnalla Jeesuksen käsinä, suuna, jalkoina ja silminä omassa kaupungissani. En määrittele itseäni ensisijaisesti enää ammattini kautta, vaan ennen kaikkea olen antanut itseni Jumalalle käyttöön vastalahjana siitä suunnattomasta vapauden lahjasta, jonka hän on poikansa kautta antanut kuolemalla meidän jumalattomien puolesta.
Jumalan käytössä oleminen on tarkoittanut sitä, että teen kyllä omia suunnitelmia, mutta yhä useammin löydän itseni tilanteista ja ihmisten parista, mihin en osannut kuvitellakaan meneväni.
Rukoillen jokaisen päivän kohtaaminen on tehnyt elämästä seikkailun, joka on jännittävää ja mielekästä. Jumala on antanut Pyhässä Hengessään myös voiman siihen elämään ja niihin tehtäviin, joihin hän on kutsunut. Uupumus tuli omista pyrkimyksistä, ilo ja rauha tulee Jumalan tahdon seuraamisesta.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan.
Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Kasvoin huonosti voivassa perheessä. 12-vuotiaana minulla diagnosoitiin vakava-asteinen pakkomielleoireyhtymä, joka liittyi siivoamiseen ja huoneeni järjestelemiseen. Lukitsin huoneeni toisilta siivotakseni sitä; en antanut kenenkään käydä huoneessani enkä itsekään voinut olla siellä – paitsi siivotessani.
Ahdistuin kamalasti, jos joku oli käynyt huoneessani ilman lupaani. En mahtanut pakkomielteilleni mitään. Jos jätin siivoamisen tekemättä, minua ahdisti. Siivoaminen ja käsienpesu helpottivat ahdistustani hetkellisesti, mutta pian minun piti taas siivota uudelleen. Se oli jatkuva noidankehä. Kärsin myös pakkoajatuksista, jotka liittyivät siivoamiseen. Sain keskusteluapua, mutta oloni ei kohentunut. Minulle ei annettu paljoa toivoa parantumisesta.
Ahdistukseni keskellä tiesin koko ajan, että Jumala voisi parantaa minut, sillä minulla oli voimakas kokemus Jeesuksen kohtaamisesta aivan pikkutyttönä. Olin nähnyt ilmestyksessä Jeesuksen kasvot. Hänen rakkautta täynnä olevat silmänsä olivat painuneet mieleeni niin unohtumattomasti, ettei minulla ollut epäilystäkään, etteikö hän näkisi tilannettani ja auttaisi.
Ollessani 14-vuotias Jumala puhui minulle yllättäen, että hän tulisi parantamaan minut. Vaikeina hetkinäni tämä lupaus antoi toivoa. Eräs henkilö rukoili puolestani ja rohkaisi minua avaamaan huoneeni oven toisille. Aluksi ahdisti paljon antaa toisten käydä huoneessani, mutta vähitellen ahdistus ja oireet vähenivät. Jumala piti minulle antamansa lupauksen, ja jo noin puolen vuoden kuluttua saamastani lupauksesta olin täysin parantunut. Sen jälkeen olen ollut vapaa kaikista oireista, eivätkä ne ole tulleet koskaan takaisin. Jumala otti ne pois ja vapautti minut.
Ollessani kuudentoista minussa alkoi herätä innostus lähetystyötä kohtaan. Koin Jumalan puhuvan siitä ja aloin etsiä sopivaa tilaisuutta lähteä. Heti tullessani täysi-ikäiseksi lähdin ensimmäiselle lähetysmatkalleni Walesiin, Iso-Britanniaan. Mahtavat kokemukset lähetysmatkalla vahvistivat kutsumustani. Kirjoitettuani ylioppilaaksi päätin, että tuleva välivuoteni olisi Jumalan vuosi.
Minulle avautui mahdollisuus lähteä eteläiseen Afrikkaan sekä lähetyslaivalle Aasiaan lähetysjärjestön kautta. Se oli läpimurto elämässäni. Näin omin silmin, kuinka Jumala vapauttaa, parantaa ja pelastaa. Jumala oli myös etukäteen puhunut minulle orpokodissa työskentelystä ja Afrikan matkallani se toteutuikin. Sylissä pitämäni pienet äidittömät ja isättömät lapset sulattivat sydämeni.
Matkani ovat opettaneet minulle paljon Jumalasta, toisista ja itsestäni. Opin myös arvostamaan elämää täällä Suomessa aivan uudella tavalla eläessäni vaatimattomissa olosuhteissa köyhien keskellä. Kokemukseni ovat muuttaneet minua ja ennen kaikkea varustaneet tulevaa varten. Opiskelen parhaillaan luokanopettajaksi, sillä uskon siitä olevan hyötyä lähetystyössä.
Pakko-oireista parantumisen jälkeenkin olen kohdannut elämässäni monia vastoinkäymisiä. Olen kuitenkin nähnyt, että synkissäkin tilanteissa Jumala on aina halukas ja kykenevä auttamaan meitä. Häneltä olen saanut voiman ja avun kulkiessani kaikkien vaikeiden vaiheiden läpi. Hänen rakkautensa on lohduttanut minua ja muuttanut sydämeni. Jumala on todellinen! En olisi tässä ilman häntä. Hän on nostanut minut ahdistuksesta vapauteen.
