16-vuotiaana jouduin kevytmoottoripyöräonnettomuuteen, ja oikea käteni halvaantui. Sairaalassa sain kipulääkkeitä, joiden väärinkäyttö alkoi oikeastaan heti. Nuoruuteni meni huumeiden käytön ja välittämisen parissa, kunnes elämäni muuttui.
Kun onnettomuus tapahtui, yritin uskotella itselleni, ettei se haittaa. Aluksi ei ollutkaan tiedossa, että käsi on pysyvästi halvaantunut. Kun asia alkoi valjeta, olin järkyttynyt ja kirosin Jumalan.
Olin vuoden pois koulusta ennen kuin palasin lukioon. Sairaalassa olin saanut hermosärkyihin kipulääkkeitä, jotka veivät mennessään. Olin yläasteajan ryypännyt ja poltellut pilveä, mutta onnettomuuden jälkeen päihdeongelma syveni lääkkeiden väärinkäytön myötä. Lukion loppupuolella aloin käyttää viikonloppuisin muitakin huumeita.
Lukion jälkeen aloitin ammattikorkeakoulussa kahden eri ammatin opiskelun, mutta kummastakaan ei jäänyt mitään käteen. Koulujen keskeyttämisen jälkeen suunnitelmani oli käyttää huumeita loppuelämäni. Halusin nauttia elämästä, hakea hyvää fiilistä ja paeta pahaa oloani. Elämän täyttivät samanhenkiset kaverit.
Päihteiden käyttö oli aluksi hauskaa. Hyvä fiilis ei kestänyt kuitenkaan ikuisesti, vaan lopulta olo oli turtunut ja sekava. Olin masentunut ja ahdistunut, minulla oli harhaisia ajatuksia, eikä psykoosi ollut kaukana. Jouduin sairaalaan yliannostusten takia. Vuonna 2011 olin vähällä kuolla, kun sammuin auton rattiin. Aloin käydä riippuvuuspoliklinikalla. Pari kuukautta meni hyvin, mutta vuoden päästä olin samassa suossa – ja pahemmassakin.
Olin ulkona tupakalla, kun rukoilin ensimmäistä kertaa. ”Jos on olemassa jotakin suurempaa, tarvitsisin apua”, huokaisin. Pitkästä aikaa löysin elämänhalua. Aloin vähentää päihteiden käyttöä, sain uusia ystäviä ja tapasin nykyisen vaimoni.
Minua kiinnostivat kaikenlaiset henkiset asiat, ja pohdin ja luin paljon. En hakenut apua kristinuskosta. Kuitenkin tunsin eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2013 yksin kotona ollessani hyvin voimakkaan läsnäolon. Ymmärsin, että se on Jeesus. Kysyin: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Tunsin voimakkaan sähkövirran päästä varpaisiin. Kysyin yhteensä kolme kertaa: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Joka kerta tunsin saman sähkövirran. Netistä luin syntisen rukouksen, jossa pyysin Jumalaa antamaan syntini anteeksi. Muistan ajatelleeni, että Jumala on nähnyt kaiken, mitä olen tehnyt.
Tuon illan jälkeen päihteet jäivät, alkoholi ja tupakkakin. Toivottomuus vaihtui elämänhaluun, ja itsekkyyden ja epärehellisyyden sijaan halusinkin pyrkiä hyvään. Toisistamme tietämättä myös siskoni oli tullut samana päivänä uskoon, ja aloin käydä hänen kanssaan seurakunnan tilaisuuksissa. Menimme kasteelle. Elämä muuttui.
Olin haaveillut psykologian opiskelusta jo huumeiden käyttöaikana, mutta narkomaanina se tuntui absurdilta haaveelta. Nyt kuitenkin opiskelen yliopistossa toivealaani. Aiemmin kaikki jäi kesken, mutta nyt minulla on motivaatiota.
Minulla on myös vaimo ja alle vuoden vanha tytär. Olen saanut perheen ja opiskelupaikan, ja ennen kaikkea pelastavan uskon ja merkityksen elämälleni. Vaikka yli puolet elämästäni on ollut vaikeaa, olen kiitollinen siitäkin. Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut.
Uskon, että käteni on kuntoutunut hieman. En käytä enää kipulääkkeitä päivittäisestä kivusta huolimatta. Vaikka kipu on välillä kovaakin, se ei enää samalla tavalla masenna tai vie iloa pois. Se on ihme, sillä käden takia olin vuosia masentunut.
Sikainfluenssa ja keuhkokuume veivät minut, perusterveen miehen tehohoitoon ja hengityskoneeseen vuonna 2014. Jumala puuttui kuitenkin peliin. Muutamassa kuukaudessa kuntouduin takaisin työelämään.
Eräänä iltana tammikuussa 2014 tulin töistä kotiin. Illan aikana sain hirveän horkan, kuume nousi 40 asteeseen ja tuli kova päänsärky. Söin särkylääkkeitä ja kävin terveyskeskuksessa, mutta sairauteen ei löytynyt syytä. Keskussairaalan päivystyksestäkin minut passitettiin takaisin kotiin antibioottikuurin kanssa. Sairauden viidentenä päivänä oli jo niin huono olo, että keuhkot ”narisivat”. Terveyskeskuksen kautta mentiin taas keskussairaalaan, tällä kertaa keuhko-osastolle.
Tutkimuksissa diagnoosiksi varmistui sikainfluenssa ja keuhkokuume. Yöllä saamani happiromahduksen seurauksena jouduin teho-osastolle hengityskoneeseen. Saatuaan tiedon tilanteesta Pirkko-vaimoni soitti hädissään tyttärillemme Miia-Marille ja Liisille. Liisi soitti heti teho-osastolle ja pyysi, että ennen hengityskoneeseen laittamista puhelin pantaisiin korvalleni. ”Isä, minä rakastan sinua”, oli Liisi sanonut, kenties viimeisiksi sanoiksi isälleen.
Samana iltana Pirkkoa ja Miia-Maria kohtasi teho-osastolla lohduton näky. Makasin avuttomana hengityskoneessa, syvässä koomassa. Lääkärin mukaan tilanne oli hengenvaarallinen. Tähän sairauteen oli jo kuollutkin ihmisiä Pohjois-Karjalassa. Pirkko lähetti rukouspyyntöjä ystäville ja seurakuntamme esirukoilijoille. Myös jumalanpalveluksissa rukoiltiin ”sairaalassa olevan miehen puolesta”.
Sairauteni kriittisimmässä vaiheessa minulle oli tehty henkitorveen avanne, jonne hengityskoneen putki oli siirretty. Kuvissa keuhkoni olivat aivan valkoiset. Taivaallinen Ylilääkäri oli kuitenkin kuullut rukoukset ja vähitellen keuhkokuvissa alkoi näkyä paranemisen merkkejä. Olin teho-osastolla hengityskoneessa lähes kolme viikkoa.
Pitkä vuodelepo vei painostani 20 kg ja lihaskuntoni oli heikko. Pienen lapsen tavoin kaikki toiminnot piti vähitellen opetella alusta alkaen. Kun pääsin keskussairaalasta oman kotipaikkakuntani terveyskeskukseen, alkoi kuntohoitajan kanssa kova harjoittelu.
Lopulta, lähes 2,5 kuukauden sairaalassaolon jälkeen, pääsin viimein kotihoitoon. Vaimoni tuella, pyörätuolin ja rollaattorin avulla kuntoutuminen vaikeasta sairaudesta eteni hyvin. Monet vastaantulijat, joita tapasimme ulkoilureissuilla, olivat luulleet minun jo kuolleen. Kun oli kulunut viitisen kuukautta sairastumisestani, pääsin jo totuttelemaan työntekoon yrityksessäni.
Sairaus syvensi luottamustani Jumalaan. Hän kuulee rukoukset ja voi auttaa. Kiitän Jumalaa, puolestani rukoilleita ja kaikkia minua hoitaneita. Vaikeasti sairaana tuli ”taivaallinen hätänumero”, psalmi 50:15 tarpeeseen: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”
Mika Piironen, SM-sarjatason koripalloilija, Joensuu
Elin urheilijan unelmiani todeksi, kunnes vakavassa veneonnettomuudessa halvaantuminen käänsi elämäni arvot uuteen järjestykseen.
Pelasin koripalloa Katajan edustusjoukkueessa seitsemän kautta. Parhaita saavutuksiamme olivat nousu koripalloliigaan 2001, SM-pronssi 2002, Suomen Cup -mestaruus 2003 ja SM-hopea 2003. Koripallon pelaaminen, omien unelmieni toteuttaminen ja menestyminen olivat minulle koko elämä. Kaikki muu tapahtui koripallon ehdoilla.
Oli syksy 2003 ja liigakausi oli alkamassa. Olimme viettämässä kaverin läksiäisiä mökillä. Uimme, saunoimme, söimme hyvää ruokaa ja hiihdimme vesisuksilla. Ajoin vahingossa veneen pinnan alla olevaan kiveen ja perämoottorin kaikki kiinnikkeet repesivät. Potkuri lensi veneeseen ja viilsi kalloni halki. Kallo murtui viidestä kohdasta ja seitsemäsosa aivoista tuli ulos.
Kaikki olivat varmoja, että kuolen. Hätäkeskus ohjeisti kavereita ensihoitoon ja ambulanssi tuli viidessätoista minuutissa. Ambulanssimatkaa en enää muista, mutta kuskin mukaan olin jossain määrin tajuissani. Pahimmat viillot tikattiin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa ja sain siirron Kuopioon vaativaan leikkaukseen. Vastoin todennäköisyyksiä jäin henkiin, mutta puhekyky ja oikean puolen hienomotoriikka olivat aivovammassa tuhoutuneet.
Herättyäni neljän päivän koomasta tunsin vahvan Jumalan Pyhän Hengen läsnäolon. Ennen onnettomuutta olin kyllä ollut tietoinen hengellisestä todellisuudesta, olinhan rukoillut ja käynyt seurakunnassa, mutta halusin itse hallita arkea, tekemisiäni ja päätöksiäni.Nyt tunsin kiitollisuutta henkiinjäämisestä ja ihmeellistä sisäistä varmuutta toipumisestakin, vaikka sain arvion, että en tulisi koskaan kävelemään ja että puhekyvyn palautumiseenkin menisi vuosia.
Tein silloin päätöksen, että Jumala saa olla elämässäni täysin ”kuskin paikalla”. En ollut sitä ennen kokenut yhtä todellista Jumalan antamaa rauhaa.
Kuntoutuksessa opin puhumaan ja nousin jaloilleni. Nykyisin urheilen ja elän itsenäisesti, vaikka kehoni oikea puoli jäikin halvaantuneeksi. Useita vuosia keskityin siihen, kuinka paljon Jumala paransi minua fyysisellä tasolla ja että ylipäätään jäin henkiin. Nykyään pidän kuitenkin vielä isompana ihmeenä sitä, miten Jumala on muuttanut sisintäni. Olen saanut uusia unelmia, kun olen saanut olla Jumalan käytössä ihmisten keskellä.
Tuntuu paljon paremmalta elää Jumalan kanssa ja tehdä asioita, joihin hän ohjaa. Täyttymyksen tunne on läsnä voimakkaammin ja pitempään kuin silloin, kun pelasin ja menestyin urheilijana. Jumala on myös pikkuhiljaa avannut minulle tehtävääni. Kouluvierailuilla olen jakanut ihmeellistä tarinaani ja päässyt mahtaviin keskustelutilanteisiin ihmisten kanssa. Lisäksi kotini on oikeastaan aina avoin ja siellä jokainen saa tuntea itsensä hyväksytyksi. Monet ovatkin sanoneet minulle, että keskusteluista kanssani on ollut hyötyä. Se tuo tunnetta tarkoituksenmukaisuudesta.
Ennen minun piti mennä, tehdä kaikkea ja täyttää omia unelmiani, jotta olisin saanut täyttymyksen ja hyväksytyksi tulemisen tunteen. Jumalan armon koettuani ne tunteet ovat kuitenkin jo valmiina. Pystyn nyt näkemään toisetkin yhtä arvokkaina ja rakastettavina. Nykyään Jumalan armo on minulle maailmankaikkeuden suurin asia. Sillä ei ole mitään väliä, mitä olet tehnyt, oli se mitä tahansa – Jeesuksessa kaikki synnit on sovitettu.
Olen saanut elämälleni jatkoaikaa. Olen kokenut konkreettisesti Jumalan läsnäolon ja tavannut henkilökohtaisesti Jeesuksen. Olen arvioinut karismaattisista kokemuksista arkisesti ja mielestäni terveellä järjellä. En ole kyseenalaistanut niitä, vaan olen pyrkinyt rehellisesti uskomaan Jumalaan ja antanut niistä kunnian hänelle.
Sairastuin alkuvuodesta 2013 vakavasti. Sairauttani tutkittiin erittäin paljon, mutta syytä ei löytynyt. Kevättalvella löytyi isotooppikuvauksissa kohde, joka vaati suuren useita tunteja kestävän leikkauksen. Diagnoosi paljasti sairauden, joka esiintyy yhdellä ihmisellä miljoonasta. Lopullista syytä sairauteen ei ole vielä pystytty toteamaan. Leikkauksen jälkeen alkoi pitkä 6 kk kestänyt sairaalajakso, jonka aikana Juhannuksen tienoilla kuoleman todennäköisyys oli pitkään läsnä. Lääkärit nostivat kätensä pystyyn, mitään ei ollut tehtävissä. Lähimmäisilleni ko. aika oli raastavaa epätietoisuuden aikaa. Itse en muista tuosta ajasta mitään. Eräänä heinäkuun alun aamuna heräsin, aivan kuin joku olisi napsauttanut sähkökatkaisijasta. Olo oli seesteinen, hoitajat ja lääkärit olivat yllättyneitä. Oli tapahtunut paranemisihme, jota kukaan ei osannut odottaa, eikä lääketieteellisesti selittää. Siitä alkoi hidas, koko ajan kehittyvä toipuminen. Omaisteni, lähimmäisteni ja monien tuntemattomienkin ihmisten esirukoukset oli kuultu. Tiesin koko ajan, että puolestani rukoiltiin paljon ja se antoi uskoa selviytymiseeni. Esirukouksen voima tuli minulle henkilökohtaisesti tutuksi. Puolestani oli rukoiltu ja myöhemmin useat heistä ovat kertoneet saaneensa varmuuden siitä, että paranen. Jumala antoi sairaalahenkilökunnalle viisautta sairauteni hoitoon.
Koin teho-osastolla leikkausten jälkeen ihmeellisen tapahtuman. Seisoin pienehköllä harjanteella. Olin jonkinlaisella raja-alueella. Edessäni kohosi vaalea kaunis läpikuultava seinämä, jonka läpi näkyi liikkuvia olentoja. Silloin tajusin olevani taivaan valtakunnan raja-alueella ja seinämän takana liikkuvat olennot olivat jo taivaan valtakuntaan päässeitä sieluja. Mieleni teki suunnattomasti siirtyä sinne sisäpuolelle. Minulla oli valtavan autuas olo ja se parani koko ajan. Ympärilleni voimistui eräänlainen voimakenttä ja tajusin sen olevan konkreettinen pyhä henki, joka levisi ja peitti minut kokonaan. Pian ilmestyi toinen vielä entistä monin verroin voimakkaampi kenttä, joka oli kuitenkin rajatumpi kuin ensimmäinen. Tajusin, että se oli Jumala. Mieleeni tuli ajatus, ” niinpä tietenkin”, Jumalaa ei ole kukaan nähnyt, mutta Hänen läsnäolonsa voi tuntea. Seisoin siinä jonkun aikaa, mutta en jostakin syystä mennyt seinämän läpi. Sitten siihen ilmestyi ikään kuin oviaukko ja näin jonkun lähestyvän minua. Lähestyvä kohde rupesi saamaan muotoa ja tunnistin sen kii-and-roo -monogrammiksi. Tajusin, että Jeesus lähestyi minua kaikessa pyhyydessään. Tämä Kristus-monogrammi pysähtyi oviaukkoon ja me katselimme toisiamme mutta Jeesus ei kutsunut minua sisälle. Minulle tuli mieleen raamatun sana ”ei kukaan tule Isän kotiin muuten kuin minun kauttani”. Jonkun ajan kuluttua siirryin hieman vastahakoisesti takaisin tänne maailmaan. Tiesin selviävän tästä sairaudesta. Ymmärsin, että se tulee olemaan vaikeaa, pitkäaikaista ja että tulen varmasti käymään vaikean toipumisjakson, jossa kuolemakin tulee olemaan jonkinlaisessa sivuroolissa. Tämä kokemukseni tuntuu kiinnostavan monia lähimmäisiäni ja omaa rukouselämääni se on syventänyt paljon. Jumala tekee ihmeitä vielä tänään.
Kun Kirsi Liuska sai miehensä kanssa selkäydinvammasta kärsivän lapsen, tulevaisuus pelotti. Turhaan. Leevi-poika on tuonut perheeseen paljon rakkautta ja iloa.
– Minulla on elämässä paljon hyvää. Herään joka aamu ragdoll-kissani Jetron kanssa. Meillä on myös toinen ragdoll-kolli, Onni. Ulkoilutan joskus kissoja hihnassa. Maastossa on vaikeaa pysyä niiden perässä, sillä liikun pyörätuolilla, Leevi kertoo.
Liuskojen perheeseen oli tulossa kolmas lapsi, kun 20. raskausviikon ultrassa selvisi, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti. Lapsella oli vaikea selkäydinvamma ja hän kärsi kohonneista aivopaineista.
– Tulevaisuus pelotti. Rukoilimme ja toivoimme ihmettä. Luottaen Jumalaan otimme lapsen vastaan hoitosuosituksista huolimatta. Kun lapsi syntyi, oli hän tyytyväinen ja kaunis poika, joka otti herkästi kontaktia. Koko perhe sai paljon rakkautta hänen myötään. Minussa syntyi halu tehdä kaikkeni hänen eteensä, kuin leijonaemo ikään, Kirsi kertoo.
Leevi on nyt 14-vuotias ja käy tavallista koulua erityisluokalla. Hän on käynyt läpi 14 leikkausta. Viimeisin selkäleikkaus tehtiin reilu vuosi sitten. Toipuminen on vieläkin kesken. Leikkauksen jälkeen hänellä on ollut paljon hermosärkyjä. Kirsi toimii Leevin omaishoitajana. Poikansa asioita hoitaessa hän on huomannut, miten sirpaleinen sosiaalipalvelujärjestelmän viidakko on.
– Aikaisemmalta ammatiltani olen vaatetussuunnittelija, mutta neljän lapsen ja kotiäitivuosien jälkeen opiskelin sosionomiksi. Uudesta ammatista on ollut hyötyä omaishoitajan työssä. Olen kiitollinen monille ammattitaitoisille ja myötätuntoisille lääkäreille, hoitajille, terapeuteille ja avustajille, jotka ovat kulkeneet rinnallamme näiden vuosien aikana. Leevi haaveilee maanviljelijän ammatista, sillä hän nauttii olla enon traktorin kyydissä heinä- ja viljapelloilla. Usko Jumalaan on tärkeä Leeville. Hän käy kirkossa mielellään – erityisesti isän kanssa.
– Luotan Jumalaan ja haluan oppia Jeesuksesta. Kipujen keskellä rukous auttaa. Rukoilen mielelläni myös toisten sairaiden puolesta. Luotan Jumalan parantavaan voimaan. Hän haluaa auttaa kaikkia, jotka kärsivät sairauksista ja kivuista.
Kirsi kuuli turvallisessa lapsuudenkodissa Raamatun kertomuksia ja oppi myös rukoilemaan. 17-vuotiaana hän teki henkilökohtaisen uskonratkaisun.
– Koin sisimmässäni, että minun piti valita ketä seuraan ja kenen joukoissa seison. En voi hallita itse elämääni, mutta huomaan sen olevan suunniteltua, osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikella on tarkoituksensa, asiat eivät tapahdu vahingossa. Anteeksi saaminen tuo rauhaa elämään. Usko on antanut voimia arjessa niin perheen keskellä kuin työelämässä.
Tällä hetkellä Kirsi toimii lastentarhanopettajana. Taide ja käsityöt ovat olleet hänelle tärkeä henkireikä lapsesta saakka. Hän on ohjannut akvarellikursseja sekä pitänyt näyttelyjä ympäri Suomea.
– Olen huomannut selkeästi Jumalan johdatuksen elämässäni ja siihen luotan edelleen. Olen kiitollinen aviomiehestäni, kaikista lapsistani ja elämästä. Uskon, että asiat järjestyvät, vaikka Leevi tarvitsee toisten ihmisten apua koko elämänsä ajan.
– Tämä elämä on arvokas. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joita rakastan. Uskon, että viimeistään Taivaan kodissa minäkin saan olla terve ja juosta vapaasti, Leevi iloitsee.
Selän loukkaaminen maataloustyössä mullisti elämäni. Jouduimme luopumaan karjasta ja pellot laitettiin pakettiin. Etsiessäni apua selkäkipuun elämässäni kääntyi uusi sivu.
Menin naimisiin 19-vuotiaana ja minusta tuli maalaistalon emäntä maalaiskylälle Ähtäriin. Meillä oli karjaa ja viljapeltoa. Viljelimme myös perunoita. Yhdessä vaiheessa meitä oli samassa taloudessa kolmekin perhettä. Taloudessamme asui pitkän aikaa myös anoppini.
Viljelimme perunoita ja myimme niitä muun muassa kouluille. Loukkasin erään kerran selkäni ollessani lajittelemassa kylmässä kellarissa perunaerää yhdelle koululle. Kylmetin itseni nostellessani raskaita perunakoppia. Sen jälkeen lähdin vielä navetalle luomaan lantaa talikolla. Sen seurauksena selkä kipeytyi niin pahaksi, että olin vuoteen omana. Selkäkivun keskellä ei voinut eikä jaksanut ajatella mitään. Kipu vei toimintakyvyn. Jouduin syömään paljon lääkkeitä.
Lääkäri totesi kaksi välilevynpullistumaa, ja minut ohjattiin leikkaukseen. Leikkauksen seurauksena alaraajani halvaantuivat. Kävelykin piti opetella uudestaan. Olin nuorena perheenäitinä aivan uuden elämäntilanteen edessä.
Selän loukkaaminen mullisti elämäni monellakin tapaa. Maalaistalon työt olisivat vaatineet työpanostani, mutta kun olin toipilas, ei raskas navettatyö ollut mahdollista. Kivut eivät jääneet leikkauspöydälle. Minua pisteli ja särki. Jouduimme mieheni kanssa luopumaan kokonaan karjasta, ja pellot laitettiin pakettiin. Mieheni aloitti uuden uran toisen alan yrittäjänä.
Leikkauksen jälkeen alkoi kuntoutus. Kävin muistaakseni joka toinen päivä jumppautettavana sairaalassa. Minulla oli edelleen kovia kipuja, joihin sain lääkehoitoa. Vähitellen pääsin kuitenkin kävelemään, ensin kepin kanssa ja jonkin ajan päästä pystyin jättämään senkin pois. Kivut eivät kuitenkaan hellittäneet.
Eletiin 70-luvun loppua. Sain kuulla siskoltani, että Lapualla on eräs kristitty mies, joka rukoilee sairaiden puolesta. Kuulin, että monet ihmiset olivat saaneet avun hänen kauttansa. Niinpä päätin lähteä Lapualle. Halusin apua vaivaani. Tuohon aikaan jo kävelin ja olin luopunut kepistä.
Lähdimme siskoni kanssa Lapuan urheiluhallilla pidettyyn hengelliseen tilaisuuteen. Siellä olikin väkeä aika runsaasti koolla. Tilaisuudessa oli ihmeellinen ilmapiiri. Pyysin, että parantuisin ja selkäkipuni loppuisivat. Puolestani rukoiltiin, mutten tuntenut mitään erikoista siinä tilanteessa. Ihmeparantumista ei tapahtunut. Sen sijaan sain erilaisia ohjeita hengellisen elämän hoitamiseen ja Raamatun lukemiseen.
Sen jälkeen ryhdyinkin lukemaan innokkaasti Raamattua. Pohdin hengellisiä kysymyksiä ja omaa elämääni. Jumala veti puoleensa. Lopulta hiljennyin itsekseni kotonani ja tunnustin syntini yksinäisessä rukouksessani. Silloin sisimpääni laskeutui ilo ja rauha. Tulen muistamaan sen aina.
Olen kokenut elämässäni Jumalan tuomaa lohdutusta ja huolenpitoa. Löysin ajan myötä uskovia ystäviä ja hengenheimolaisia sekä oman paikkani seurakunnassa. Työskentelin Myllymäen kristillisen alkoholisti- ja narkomaanikodin emäntänä kaikkiaan viisitoista vuotta. Nyt aikani kuluu muun muassa lapsenlapsenlapsia hoitaessa.
Selkäni oireili pari kertaa leikkauksen jälkeen, mutta hoidin nuo kerrat itse levolla ja anoppini avustuksella. Nykyään selkä on kunnossa, eikä minulla ole minkäänlaisia kipuja. Olen siitä kiitollinen Jumalalle.
