Minulla oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa. Silti koin, että jotakin puuttuu.
Olen kotoisin Ylihärmän Kosolan kylältä, puoliksi lapualainen, puoliksi ylihärmäläinen. Pohjanmaalla asuu mielestäni reilua sakkia, yleensä puheensa mittaisia miehiä ja naisia. Toivon, että jälkipolvi voisi ylläpitää senkaltaista asennetta.
Jos joku miettii Kosola-nimeä, niin Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola asui lapsuudessaan samalla paikalla kuin missä syntymäkotini on. Vihtori on todennut, että suvustamme löytyy niin häjyn haaraa kuin herätystä. Hänen äitinsä oli uskovainen ihminen, joka muistutti rukouksen voimasta. Paappa oli puolestaan neuvonut pitämään tilivälit lyhyenä Jeesuksen kanssa.
Koin yläasteikäisenä Jumalan selkeästi kutsuvan minua. Soitin siihen aikaan rumpuja rokkibändissä, minulla oli moottoripyörä ja nahkatakki. Olin mielestäni aika kova jätkä. Ihmispelko ja halu elää niin kuin elin saivat minut hylkäämään kutsun. Sekään ei pysäyttänyt menoa, että minulta kuoli alle parikymppisenä muutamassa vuodessa monta kaveria.
Kouluttauduin puusepäksi, kirvesmieheksi ja hirsiveistäjäksi. Rakensin itselleni hirsitalon kalusteineen. Ostin vain ikkunat valmiina. Olen ollut muun muassa Ranskassa Pyreneitten vuoristossa rakentamassa kaverini kanssa hirsitaloa. Se on riskipeliä, kun laitetaan Pohjanmaan lakeuksien pojat vuoristoon. Olin pudota pariinkin kertaan rotkoon.
Ihmisen sisimmässä on olemassa jumalakaipuu, jota yritetään täyttää usein korvikkeilla. Vaikka minulla oli asiat aika hyvin, oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa, niin hengelliset asiat alkoivat muistuttaa itsestään eräänä kesänä. Pari tapausta pysäytti miettimään. Kerran huomasin tyttöystäväni kanssa taloni parvekkeen kaiteella veripisaroista muodostuneen ristin. Säikähdimme, sillä oli mahdotonta, että kukaan ihminen olisi voinut käydä tekemässä sitä. Myöhemmin näin unen, jossa alettiin temmata ihmisiä Taivaaseen. Ymmärsin, ettei minulla ole tikapuita, joilla pääsisin mukaan siihen porukkaan.
Seuraavana pääsiäisenä meillä oli bändin kanssa keikka pitkänäperjantaina. Se vaivasi kovasti. Ajattelin, että menen aamulla kirkkoon, niin on helpompaa mennä illalla keikalle. Kirkkoherra sanoi heti jumalanpalveluksen aluksi, että ”tällaisena päivänä, jota vietetään Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojan ristiinnaulitsemisen muistoksi, ei kirkossakaan soiteta urkuja”. Ajattelin, että Jumalalle pyhitetyssä paikassa ei soiteta urkuja, mutta minä olen menossa rokkikeikalle. Se pysäytti. Lopulta päätin, etten jatka enää sitä tietä, jota olin kulkenut, ja annoin elämäni Jeesukselle.
Olen rukoillut itselleni rakkautta ja viisautta, että osaisin kohdata uskovaisena lähimmäiset oikealla tavalla. Ihmiset pitää kohdata samalta tasolta tai mieluummin vielä vaikka vähän alapuolelta, olivat he uskossa tai eivät.
Ostin 2000-luvun alkupuolella huonossa kunnossa olleen mullinavetan, jonka kunnostin alun perin autotalliksi. Siitä tuli myös paikka, johon kokoontuu kesäaikaan väkeä yli kirkkokuntarajojen. Lähäresmäessä on kynnys matalalla.
Usko antaa minulle turvan. Elämä ei anna täysvastuuvakuutusta kenellekään. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta kun on lyöttäytynyt Jeesuksen kanssa kimppaan, niin se tuo sydämen tasolle sellaisen rauhan, ettei tarvitse pelätä sitä, mikä meitä kerran kohtaa. Jeesuksen verellä lunastettu perii iankaikkisen elämän Taivaassa.
Olen elänyt kuoleman varjossa lähes koko elämäni. Ei sellaista osaa arjen keskellä ajatellakaan – ihmettelee vain, kuinka jaksaminen on joskus niin vaikeaa. Tottuu ahdistuneeseen oloonsa ja fyysisiin vaivoihinsa ymmärtämättä, että mieli peilaa kehossa.
Olin kuusivuotias, kun veljeni kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä. Muistan hänet kuin pienenä nukkena arkussaan. Vanhempani eivät pystyneet käsittelemään vauvan kuolemaa. Surua ei näytetty, ja kuolemasta ja menetyksestä ei myöhemminkään puhuttu. Suru jäi ahdistavana möykkynä sisimpääni vuosikymmeniksi.
Toinen veljeni hukkui pilkkireissulla kevätjäihin muutama vuosi sitten. Vaikka hän olikin jo ikämies, menetyksen kipu oli sama kuin aina ennenkin läheisen kuollessa. Vatsaan sattuu, päässä jyskyttää. Kehon jännitys siirtyy oikeaan jalkaan, ja varvas saattaa mennä tunnottomaksi. On kipua rinnassa, niska on jännittynyt ja verenpaine nousee. Myöhemmin tulee pelkotiloja, saatan tuntea suorastaan kauhua. Vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, että kyse on paniikkikohtauksesta, jonka elämän vastoinkäyminen tai stressi saattaa laukaista.
Elämäni pahimpana hetkenä olin kuitenkin aivan turta, kuin tunto olisi mennyt koko kehosta ja mielestä. Oli syystalvi 1983, kun heräsin eräänä lauantaiaamuna kuudelta. Poikani ei ollut tullut vielä kotiin, mutta se ei kummastuttanut minua, sillä hän oli välillä yötä kavereiden luona. Minut ikään kuin johdatettiin takaisin sänkyyn ja käteni laitettiin ristiin. Se tuntui oudolta, sillä en yleensä rukoillut. Päätin kuitenkin rukoilla läheisteni ja myös poikani puolesta. Nukahdin levolliseen uneen.
Heräsin puoli yhdeksän aikaan ja katsoin ulos. Ensilumi oli satanut yön aikana. Pojan pyörä oli pihassa ja jalanjäljet johtivat autotalliin. Menin mieheni kehotuksesta katsomaan, mitä hän tekee siellä. Kun avasin tallin oven, ajattelin, että nyt minä varmasti kuolen. Poikani oli hirttänyt itsensä. Juoksin sisälle huutaen. Mieheni ryntäsi ulos ja minä estin nuorempaa poikaa tulemasta ulos perässä. Kuulin mieheni huutavan tuskaansa. Hän joutui ottamaan pojan alas. Kun ambulanssi tuli äänettömänä ja ilman vilkkuvaloja, kaikki tuntui niin hirvittävän lopulliselta.
Tunsin musertavaa syyllisyyttä. Koin, että olin epäonnistunut vanhempana. Kävin edeltävien viikkojen tapahtumia ja keskusteluja mielessäni läpi yhä uudelleen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tuska menetyksestä ja rakkaan lapsen ikävöiminen tuntui raastavalta. Kehoni musertui sen alla. Koski niin, että kieriskelin lattialla kädet ympärilleni kiedottuna. Ymmärsin, että vain Jumala voi viedä minut tästä eteenpäin.
Tunsin itseni syntiseksi. Eräs ystäväni vei minut mukanaan hengelliseen ryhmään, jossa puolestani rukoiltiin viikko toisensa jälkeen. Aloin itsekin rukoilla yhä enemmän. Se oli sellaista arkista puhelemista Jumalalle. Usein rukous muuttui itkuksi, niin kuin kerran kotona tiskatessa. Valitin ääneen, etten kestä enää kipua. Muut ihmiset olivat pystyneet jatkaneet elämäänsä vastoinkäymisten jälkeen. Miksi minun tuskani vain jatkui?
Yhtäkkiä ymmärsin, että Raamatun sana on totta, että Jeesus on kuollut minunkin syntieni takia. Siksi minulla on mahdollisuus uuteen alkuun. Siinä hetkessä syyllisyys suorastaan repäistiin irti rinnastani ja tuli puhdas olo. Olin niin onnellinen, että heittelin tiskirättiä ilmaan!
Jumala tunsi tämän Marttansa, loputtomasti huolehtivan ja puuhaavan naisen ja armollisesti kohtasi minut arkisen aherrukseni keskellä. Hän antoi sydämeeni rauhan, eikä minun ole tarvinnut enää koskaan kantaa syyllisyyden taakkaa.
Menestyin hyvin opinnoissa, mutta elämää leimasi jatkuva rauhattomuus, kiire ja murehtiminen. Suorittaminen, menestyminen ja pärjääminen olivat mittareita, joilla salaa ja jatkuvasti arvioin itseäni. Elämääni tuli vieraita ihmisiä, joihin törmäsin ikään kuin sattumalta ja jotka puhuivat suoraan omaan elämäntilanteeseeni ja osoittivat välittämistä. Kohtasin uudenlaista välittämistä, rakkautta ja yhteyttä toisten ihmisten kanssa…
David ja Marja-Liisa Ezzine, lähetystyöntekijät, Kauhajoki
Tapaaminen 70-luvulla Lontoossa muutti marokkolaishipin ja taistolaistytön elämän suunnan. Pariskunnasta tuli tehokas ja onnellinen työpari.
David: Olin tavannut kotona Marokon Casablancassa joukon hippejä. Liftasin heidän perässään Eurooppaan, kun olin kaksikymppinen. Tullessani Lontooseen minulla oli pelkkä reppu, eikä mitään papereita. Pelkäsin koko ajan. Sillä tiellä kaikki kuitenkin muuttui.
Hippiaatteessa minua veti puoleensa ystävyys ja yhteisöllisyys. Nukuttiin puistoissa, rakkaus oli vapaata, tavattiin ja keskusteltiin ja sitten jatkettiin kukin omaan suuntaansa. Lähes kaikki käyttivät huumeita – minäkin.
Asuin vähän aikaa veljeni luona, mutta se oli yhtä riitelyä. Olin työtön ja pian jäin yksin. Minut oli kasvatettu muslimiksi, joten yritin turvautua Koraaniin, mutta kirjan sanat tuntuivat tyhjiltä. Lopulta löysin työpaikan kellarikerroksessa olevasta keittiöstä. Tunsin olevani kuin haudattu: ei valoa, ei toivoa, ei aurinkoa.
Valon ja toivon löysin erään nuoren tytön avulla. Hän kertoi minulle Jeesuksesta, joka oli kuollut minunkin edestäni ja sovittanut syntini. Päätin silloin lähteä seuraamaan Jeesusta. Elämäni tuntui muuttuvan täysin. Olin täynnä toivoa. Käytin kuitenkin vielä huumeita, kunnes kuulin äänen sanovan: ”Et tarvitse tätä enää, lapseni!” Siihen se loppui.
Herra nosti minut kirjaimellisesti pimeydestä valoon. Pääsin nuoren miehen unelmatyöhön kerrostalon kattopuutarhuriksi. Paikka oli kaunis kuin Edenin puutarha, ja suuret ihmisjoukot kävivät ihailemassa sitä. En voinut kuitenkaan jäädä Lontooseen, sillä olin tavannut Marja-Liisan.
Marja-Liisa: Me rakastuimme 70-luvun alussa Lontoossa. Sieltä lähtiessäni ajattelin kuitenkin tarinamme mahdottomuutta. Oli liian paljon erilaisuutta. Ystävyytemme ei silti loppunut. Sovimme, että David matkustaa Suomeen.
Suoritin siihen aikaan Tampereen yliopistossa toimittajan tutkintoa. Olin aktiivinen äärivasemmistolaisessa ”taistolaisessa” liikkeessä. Osallistuin politiikkaan ja toimin Tampereen yo-teatterin taloudenhoitajana. Uskoin tasa-arvoisuuteen, heikomman puolustamiseen ja siihen, että yhteiskunta piti muuttaa paremmaksi poistamalla rikkaiden asemaa, etuja ja valtaa.
Uskonasiat eivät kiinnostaneet minua lainkaan. Suostuin kuitenkin lukemaan Raamattua Davidin mieliksi. Hän pyysi myös rukoilemaan kanssaan ja viimein lähtemään kirkkoonkin. Tämänkin tein rakkautemme tähden. Mutta kirkossa kohtasinkin todellisen rakkauden: Jeesuksen. Sen jälkeen ymmärsin, että ihmisen pahuus on este paremmalle maailmalle.
David: Elämä hymyili. Olimme rakastuneita ja löytäneet uskon Jeesukseen. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Meistä tuli myös työtoverit – olemme tehneet jo 35 vuotta lähetystyötä yhdessä. Koska olemme itse kokeneet niin paljon Jumalan rakkautta, haluamme kertoa hänestä ihmisille, jotka eivät vielä tunne häntä. Teemme nykyään työtä myös turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Monet heistä ovat löytäneet totuuden Raamatusta.
Jumalan johdatus meidän kohdallamme on ollut ilmeinen. Hän, joka näkee jokaisen sisimpään, tiesi, että marokkolaishipistä ja taistolaistytöstä tulisi onnellinen pari.
Sari Essayah oli nuori, parikymppinen urheilija ja opiskelija, kun hän koki muutoksen, joka toi elämään turvallisuuden ja levon.
Aloin käydä kristillisissä opiskelijailloissa saman vuosikurssin opiskelijakaverin pyynnöstä. Illoissa kuulemani Raamatun sana ja hengelliset laulut koskettivat syvästi sisintäni. Ymmärsin, että olen syntinen ihminen ja tarvitsen Jumalan anteeksiantoa elämässäni. Jumalan rakkauden varaan nöyrtyminen oli minulle kuitenkin vaikea asia.
Vähitellen sisäinen ylpeys ja omavoimaisuus alkoi murentua, ja koin todeksi sen, että sama Raamatun sana, joka näyttää meille totuuden itsestämme, myös hoitaa sisimpäämme. ”Armo” muuttui teologisesta sanasta koskettavaksi todellisuudeksi, kun tajusin, että syntisenä, vajaana ja riittämättömänä olen silti Jumalalle kelpaava Jeesuksen sovitustyön tähden.
Tulin uskoon aikalailla samoihin aikoihin kuin urheilumenestys vei mm. maajoukkue- ja arvokisaedustuksiin. Usko antoi koko elämään – ja siten myös urheiluun – turvallisuuden siitä, että koko elämä on Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Rukoilin usein sitä, että saisin itsestäni kaiken irti, ettei tarvitse harmitella maalissa, että olisi pystynyt parempaankin.
Uskooni on tullut vuosien myötä enemmän syvyyttä ja sävyjä ja luottamus on kasvanut. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt monistakaan asioista. Erityisesti kehitysvammaisen kasvattisisareni kuolema toi iankaikkisuustoivon lähelle ja ajattelin, miten tärkeää toivo jälleennäkemisestä on; se kantaa syvän surun hetkellä.
Tänä päivänä, kiireisenä poliitikkona ja perheenäitinä, usko merkitsee minulle lepoa vaatimuksista ja tietoa siitä, että elämääni kannatellaan sen kaikkina hetkinä.
Jeesuksen seuraaminen ei merkitse elämää ilman vastoinkäymisiä tai silmien sulkemista maailman ongelmilta, vaan elämän onnellisuus perustuu Jumalan läsnäoloon ihmisen arjessa, yhtälailla sen iloissa ja suruissa. Tämä Jumalan huolenpito kantaa silloinkin, kun elämän kalkkiviivat häämöttävät. Paavalin sanoin meitä odottaa tuolloin ”voittajan palkinto, pääsy taivaaseen”.
Elämän kovassa kilpailussa tajuamme usein, miten heikkoja olemme. Jokaisen ihmisen elämän suurin ihme on se, että rukouksessa voi antaa itsensä Pyhän Jumalan käsiin ja johdatukseen. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
Vaikka olen saanut kokea onnistumista työelämässä, näen kuitenkin tärkeänä palvella Jumalaa ja ihmisiä. Rakennusala on vaikuttanut elämääni, mutta olen ollut rakentajana myös Jumalan valtakunnassa.
Vartuin Vaasan Sundomissa turvallisessa kodissa, jossa arvostettiin työtä ja ahkeruutta. Olen kiitollinen tästä perinnöstä.
Isäni perusti Vaasan Rakennuskorjaus -yrityksen, jossa olen tehnyt elämäntyöni. Aluksi työskentelin suuressa K. E. Nymanin rakennusliikkeessä vastaavana rakennusmestarina 13 vuotta. Koen, että minut on luotu rakentajaksi ja yrittäjäksi, ja sen vuoksi hankin koulutuksen tältä alalta.
Päivittäinen työni on ollut omalla laillaan jumalanpalvelusta, koska näen työni kutsumuksena ja kokopäivätyönä Jumalalle.
Johtajuus ja vastuunkanto työelämässä ja erilaisissa organisaatioissa on tuntunut luontevalta, vaikka se on joskus varsin vaativaa. Olen kokenut johdatusta erilaisissa tehtävissä, jotka liittyvät mm. politiikkaan ja seurakunnan toimintaan sekä lähetys- ja avustustyöhön. Olen toiminut useita vuosia Suomen ICCC:n (Kansainvälinen Kristillinen Kauppakamari) johtajana. Olen myös Beninin ja Israelin kunniakonsuli. Nämä eri tehtävät ovat vaatineet jatkuvaa kouluttautumista ja itsensä kehittämistä.
Läheinen suhde Jumalaan on hyvin tärkeä minulle. Vanhempani tulivat uskoon, kun olin 13-vuotias. Halusin kovasti kokea saman ja pyytää Jeesusta tulemaan elämääni. Se tapahtui vuotta myöhemmin. Sain elämääni aidon ilon ja aivan uuden merkityksen.
40-vuotiaana aloin kaivata Jumalan tuntemista entistä konkreettisemmalla tavalla. Kun kohtasin hänet ja antauduin hänelle, elämäni muuttui paljon jännittävämmäksi, mielenkiintoisemmaksi ja merkityksellisemmäksi. Samaan aikaan aloin tuntea enemmän rakkautta ihmisiä, seurakuntaa ja Jumalan toimintaa kohtaan.
Kohdatessani Jumalan minulle syntyi kaipaus antaa omista varoistani. Sain myös kutsun mennä johtamaan ja tukemaan projekteja mm. Afrikassa ja välittää siunausta taloudellisen tuen muodossa. Silläkin tavoin voi palvella Jumalaa. Anteliaisuus kuuluu hänen luonteenpiirteisiinsä. Olen saanut kokea siunausta elämässäni, ja siksi omastani antaminen on ollut minulle innoittavaa ja olen iloinnut siitä.
Ihmettelen, kuinka monia ovia Jumala on avannut voidakseni palvella ihmisiä eri maissa. Nämä jännittävät tehtävät, joihin minut on johdatettu, ovat antaneet aiheen viime vuonna julkaistuun kirjaani On aika rakentaa, jossa kerron kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on tehnyt elämässäni. Kerron kirjassa myös suurista vaikeuksista ja koettelemuksista, joita olen kohdannut. Jumala on kuitenkin auttanut ja johdattanut minut niiden läpi.
Näiden vaiheiden kautta olen kokenut, että saamme paljon takaisin, kun annamme Jumalan johdattaa elämäämme. Olen saanut elämän suurella E:llä. Olen Jumalalle syvästi kiitollinen siitä, että saan elää elämää, jolla on korkeampi tarkoitus. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hän on antanut, ja niistä erilaisista tehtävistä, joita minulle on uskottu. Vaikka olen oikeastaan jo eläkeiässä, haluan jatkaa aktiivisesti tehtävissä, joissa voin palvella Jumalaa.
Uskon, että Jumalalla on suunnitelma jokaisen elämää varten ja että kaikilla meillä on lahjoja, joita voimme käyttää. Minä en ole koskaan katunut sitä, että lähdin seuramaan Häntä.
