Kasvoin itse suurperheessä, ja itämaisessa kulttuurissa lapsilla on suuri merkitys. Jouduimme aviomieheni kanssa kuitenkin odottamaan yli kahdeksan vuotta omaa esikoistamme.
Olen syntynyt Pakistanissa, Lahoren kaupungissa. Vaikka Pakistan on muslimimaa, vanhempani olivat kristittyjä. He opettivat meille lapsille Jumalan rakkaudesta. Meitä on 6 sisarusta, joista siskoja on viisi ja yksi veli. Suoritin peruskouluni katolisessa koulussa, sen jälkeen hakeuduin hoito-alalle ja valmistuin sairaanhoitajaksi noin 20-vuotiaana.
Tutustuin samoihin aikoihin tulevaan puolisooni Davidiin, joka oli muslimitaustainen kristitty. Silloin elämäni muuttui ja tulin varsinaisesti uskoon. Vanhempani suhtautuivat Davidiin hyvin epäillen eivätkä olisi antaneet minulle lupaa mennä naimisiin. Jos muslimitaustainen kristitty avioituu Pakistanissa toisen kristityn kanssa, molemmille perheille tulee vakavia ongelmia. Mutta David oli päättäväinen ja tutustui vanhempiini noin kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen David muutti Thaimaahan. Menin sinne ja menimme naimisiin noin 9 vuotta sitten.
Pääsimme YK:n turvasuosituksella pakolaisstatuksella Suomeen. Noin 100 perhettä haastateltiin, ja vain neljä perhettä valittiin Suomeen vuonna 2005. Koimme tämän suurena ihmeenä. Kun tulimme tänne, meillä ei ollut mitään. Vähitellen sopeutuimme Suomeen, opiskelimme kieltä ja David pääsi töihin.
Elämässämme kaikki oli muuten todella hyvin, mutta emme saaneet lasta. Vanhempamme kysyivät usein, onko meillä ”hyvää uutista” ja tarkoittivat sillä lasta. Erä hyvä ystävämme kehoitti meitä menemään lääkärille. Lääkäri totesi meidät aivan terveiksi. Hän ehdotti meille lääkintähoitoa, mutta puolisoni David oli sitä mieltä, että pyydämme ensin Jumalalta apua tähän tilanteeseen.
Noin vuoden päästä aloitimme lääkehoidon, mutta en tullut kuitenkaan raskaaksi. Koin pettymyksen useita kertoja, ja se masensi mieltäni. Sanoin kuitenkin ystävilleni, että asia on Jumalan kädessä, hän kyllä tietää parhaan ajan milloin antaa meille lapsen. Asia ahdisti kuitenkin minua, koskaolimme puolisoni kanssa odottaneet lasta jo noin kahdeksan pitkän vuoden ajan.
Syyskuussa 2012 menimme uudestaan lääkärille ja olimme päättäneet aloittaa hoidon uudelleen. Lääke oli kuitenkin todella kallista. David halusi, että vielä kerran käännymme asiassa Jumalan puoleen. Reilun kuukauden päästä leikkasin kotona kukkakaalia ja satutin sormeni pahasti. Menin lääkärin, joka sanoi, että jos haava tulehtuu, hänen on määrättävä antibioottia. Hän kysyi olenko raskaana, mutta sanoin etten tiedä. Ostin apteekista raskaustestin. Sinä yönä en nukkunut kunnolla, koska odotin vain aamua nähdäkseni testin. Se näyttikin positiivista tulosta. Lääkärin vastaanotolla ultraäänikuvassa näkyi sydämen lyönnit. Itkin silloin ilosta, myös lääkäri itki, se oli niin koskettava hetki. Olimmehan odottaneet sitä viimeisen kahdeksan vuoden ajan. Lääkäri totesi: ”Ihmeitä aina tapahtuu”.
Saimme terveen poikavauvan, Asaf Airelin. Olimme olleet onnellisia puolisoni Davidin kanssa, mutta silti lapsemme yhdisti meitä vielä enemmän. Jumalalle on sittenkin kaikki mahdollista!
Olen työskennellyt yli 30 maassa. Minulla on 17 albumia. Olen edustanut Suomea Euroviisuissa. Suurin ihme minulle on kuitenkin se armo, että Jumala on pelastanut minut ja tahtoo tehdä työtä yhdessä kanssani eikä ole luopunut toivosta minun suhteeni.
Olen syntyisin Kokkolasta. Tiesin, että Jeesus on totta, mutta ajattelin, että kaikki hauskuus elämässä loppuu, jos lähden seuraamaan Häntä.
Teini-iässä aloin huomata, että Jumala yritti puhua minulle. Elämäni oli hyvää, mutta minua alkoi vaivata tarkoituksettomuuden tunne ja kyselin itseltäni, oliko tässä kaikki. Minulle on tärkeää etsiä totuutta, eikä minulle riittänyt se mitä elämässäni oli
Rippikoulussa Jumalan puhuttelu voimistui. Uskoin, että Jumala on olemassa ja että Jeesuksen ristinkuolema on totta, mutta ongelmana oli käsitykseni kristityn elämästä. Elin edelleen siinä harhaluulossa, että kristityn elämä on ikävää; mutta taivaaseen täytyisi kuitenkin päästä. Elämässäni oli monia asioita, joista en halunnut luopua. Tätä kamppailua jatkui parisen vuotta.
Olin 17-vuotias, kun eräänä iltana olin siinä pisteessä että tajusin, etten enää voinut jatkaa elämääni entiseen tapaan. Sanoin Jumalalle, että hän saa ottaa minut kokonaan, en jaksa enää pyristellä vastaan. Se ei tapahtunut suurella ryminällä, mutta silloin sain rauhan!
Nuoruuden innossani halusin olla mahdollisimman hyvä kristitty. Yritin elää täydellistä uskonelämää omassa voimassani. Siitä tuli niin pakonomaista, että se olisi johtanut ties mihin, ellei Jumala olisi pysäyttänyt minua. Olin mennyt naimisiin ja aloin odottaa kaksosia. Kun he syntyivät, elämäni muuttui totaalisesti. Enää en kyennyt suorittamaan enkä olemaan se aikaansaapa Nina, joka hoitaa kaiken.
Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että armossa on kyse juuri tästä: Jumala ottaa minut vastaan, vaikka minulla ei todellakaan ole mitään tuotavaa hänelle paitsi epäonnistumiseni ja syntini. Aloin nähdä ettei usko olekaan sitä, että teen hurjasti asioita, vaan usko on elävää yhteyttä elävään Jumalaan. Ei hän halua robotteja, jotka tottelevat käskyjä, vaan hän haluaa, että puhumme hänen kanssaan ja kuuntelemme Häntä, aivan niin kuin seurustelemme meille rakkaiden ihmisten kanssa. Hän haluaa että tottelemme Häntä koska luotamme Häneen.
Tänään Jeesus on ilmaa, jota hengitän. En tiedä, miten voisin aamulla nousta ylös ilman Häntä. Hän ei toden totta tee elämästä ahdasta ja ikävää, vaan tuo elämään värit! Jeesuksen kautta olen alkanut ymmärtää kuka minä olen, samalla tavalla kuin pieni lapsi aikuisen sylissä ymmärtää katseen ja kosketuksen kautta, kuka hän on.
Teen paljon työtä vankiloissa ja kohtaan ihmisiä, joilla on monenlaisia rikoksia tunnollaan. Olen saanut nähdä tällaisten ihmisten kohtaavan Jeesuksen. Työskentelen myös entisten vankien kanssa, jotka ovat tulleet uskoon jonkun toisen kautta. Kun menemme sisälle vankilaan jätämme yleensä henkilökohtaiset tavaramme heidän huostaansa. Sellaisissa tilanteissa näen, että heidän elämänmuutoksensa on aito.
Ukrainassa eräässä vankilassa muutama johtava vanki tuli konsertin jälkeen pyytämään anteeksi vankilan upseerilta. He kertoivat hänelle, että he olivat päättäneet aiheuttaa häiriötä konsertin aikana, mutta hetken koittaessa johtava vanki ei millään kyennytkään antamaan sovittua merkkiä, vaikka hän yritti kolme kertaa. Konsertista tuli heille ihan toisenlainen kuin olivat ajatelleet. Monenlaisia ihmeitä olen saanut kokea, silti suurin ihme on että Herra voi muuttaa ihmisen sydämen.
