Wivan Nygård-Fagerudd, muusikko ja toimittaja, Luoto/Tukholma
Tapasin viime kesänä erään koulutoverini. Tunnistimme toisemme heti, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut varmasti 30 vuotta.
– Sinä et ole yhtään muuttunut, sanoin.
– Sinä olet muuten samanlainen, mutta hiuksesi ovat tummemmat, hän sanoi.
Jälkeenpäin mietin, kuka olin, kun kävimme yhdessä yläkoulua tuon tytön kanssa. Miten moni muukin asia kuin ulkonäkö on muuttunut.
Isänpäivänä latasin sosiaaliseen mediaan vanhan kuvan minusta ja isästä. Olen nelivuotias ja istun hänen polvellaan, minulla on pitkät, vaaleat letit. Pidän käsissäni pehmolelua ja katson iloisin silmin suoraan kameraan. Isä halaa minua, hänen katseensa on levollinen ja vakava. Tänään hänen katseensa on minun, levollinen ja vakava. Ilo on säilynyt minussa. Olen myös itkenyt paljon.
Vanhempani eivät saaneet kasvaa yhtä turvallisissa oloissa kuin minä. Heidän varhaisia vuosiaan leimasivat sota ja turvattomuus. Isä oli rintamalla. Äiti menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana. He eivät pitäneet itseään uskovina, tuolloin. Mutta heistä tuli uskovia. Kumpikin kohtasi tahollaan Hänet, joka muutti heidän elämänsä suunnan. Sitten he tapasivat toisensa, ja vuosien odotuksen jälkeen he saivat minut.
Kaivelen muistiani, mutten muista epäilleeni Jumalaa. Muistan epäilleeni vain itseäni.
Muistan myös teini-iän epätoivon: minä en riitä, minä en kelpaa. Papin ammatista haaveileva ystävä yritti antaa minulle sielunhoitoa. Näin se meni: Toverini korosti, miten huonoja me kaikki ihmiset olemme, mutta Jumala rakastaa meitä silti. Se ei ilahduttanut minua yhtään. Se ei todellakaan lohduttanut mitenkään.
Mutta sitten tapahtui käänne. Raippaluodon sillalla! Istuin koulubussissa matkalla kotiin. Näkymä lahdelle oli henkeäsalpaavan kaunis iltapäivän auringossa. Minut yllätti oivallus: Jumala rakastaa sinua rakkaudella, joka on kaikkea muuta suurempi, se tulee kantamaan sinua, ja se rakkaus on sinun, eteenpäin annettavaksi. Suurin piirtein noin. Uskon että tuo oivallus on elämän tarkoitus.
Jos minun pitää selittää mitä kristillinen uskoni on, siinä on kyse suhteesta. Ei uskonnosta, vaan suhteesta. Jeesus ja minä, elinikäinen kertomus. Usko ei ole minulle myöskään pakopaikka. Se on tapa nähdä sekä muut että itseni: nähdä kaikissa kohtaamisissa Jumalan rakastama ihminen. Se on identiteetti ja löytöretki: olen kristitty ja otan parhaillaan selvää, mitä kaikkea se merkitsee.
En ole erityisen loistava. Mutta se siitä, ei sillä ole suurtakaan merkitystä. Tärkeämpää on, että olen vilpitön itseäni, Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan, ja se vaatii päivittäistä harjoitusta – totuudella on merkitystä. Usko myös vapauttaa: en ole kiinni itsessäni enkä ole koskaan yksin kokoamassa elämäni palapeliä. Jumala haluaa minun jatkossakin kasvavan ja muuttuvan ja pitää huolta, että niin tapahtuu. Kristillinen usko on elämää. Elämä on taantumisen ja jäykistymisen vastakohta.
Vielä en ole valmis, vielä on muovautumisen aika. Olen sama, mutten kuitenkaan.
”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
Olin saanut vahvan selviytyjän kasvatuksen. Sisulla ja kovalla työllä elämästä pitää selvitä. Nuoruuteni meni hoitoalaa opiskellessa, vapaa-aika kului jo silloin töitä tehden. Myöhemmin yksinhuoltajana alkoi yli 10 vuotta kestänyt pätkätyöllisyys. Yritin huolehtia arjesta, saada hankituksi taas uuden työpaikan, opiskellakin lisää. Piti myös selvitä yksinolosta, pettymyksestä ihmissuhteen kariutuessa, häpeästä, olla lapselle kunnollinen äiti. Oli vaan pakko jaksaa. Lähipiirissä tuli raskaita asioita; läheisen kuolema, alkoholismia, konkurssia, takausvelkojen maksua. Lapsuusperheen ihmissuhteet olivat kovalla koetuksella. Ajauduin tekemään töitä aina vaan enemmän, koska turvallista vakituista työpaikkaa ollut. Pikku hiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että en tule koskaan selviämään tässä elämässä kunnialla. En tule saavuttamaan mitään, en ainakaan työnteolla. Elämässä ei näkynyt tulevaisuutta. Ei ollut haaveita. Vuoden 2004 syksyllä aloin olla niin väsynyt, että totesin tarvitsevani apua muualtakin kuin ystäviltä. Töissä ollessani pelkäsin, että en kykene enää toimimaan tehtävissäni. Kotona jaksoin hoitaa vain pakolliset asiat, käydä kaupassa, laittaa ruoat, pestä pyykit. Yksinäni olin vaan ja itkin aina kun kukaan ei nähnyt. Lopulta itkustakin loppuivat kyyneleet. Elämänilo oli täysin poissa. Ahdistus kasvoi. Yöt olivat lähes unettomia. Aloin ajatella itsemurhaa. Pohdin, miten sen tekisin, minkä auton alle ajaisin tai mitä lääkkeitä ottaisin, että se onnistuisi varmasti. Toisaalta totesin, että auton alle ajaminen vaatisi irrottamaan turvavyön ajaessa, ja siihen en kyennyt. Jossain vaiheessa sisäinen tuska ja kipu oli niin suurta, että luulen ymmärtäväni, miltä tuntuu niistä, jotka itsemurhan ovat tehneet.
Samaan aikaan ajatuksiin alkoi tulla ajatus siitä, että voisinko nyt haluta antaa elämäni Jeesukselle. Silloisessa elämässä ei ollut enää mitään saavutettavissa, eikä mitään enää menetettävissä. Nuorena en ollut halunnut tehdä uskonratkaisua peläten muiden mielipiteitä, peläten että menettäisin jotakin. Silti kaikki nämä vuodet olin nähnyt, miten uskovat ystävät olivat elämäänsä tyytyväisiä selviten vaikeistakin asioista. Sain pienen Päivän sana -kirjan. Aloin lukea sitä. Samoihin aikoihin aloin kuunnella Satakunnassa kuuluvaa hengellistä radio-ohjelmaa Iltalamppu. Kuuntelin lauluja ja puheita joka viikko ja itkin. Radio-ohjelman puheet ja sanat koskettivat minua. Raamatun lukeminenkin alkoi kiinnostaa. Luin lehdistä kaikki Päivän sanat ja hengelliset kirjoitukset. Netistä luin opetuksia ja rukouksia. Luin myös katekismusta sekä muutamia hengellisiä kirjoja.
Samaan aikaan, kun hakeuduin lääkäriin ja jäin pitkälle sairaslomalle kävin myös seurakunnan tilaisuuksissa. Olin koko vuoden käynyt sunnuntaisin kirkossa aina kun mahdollista. Sain niissä tilanteissa kokea, miten Jumala ottaa hoitoonsa ihmisen, joka kääntyy hänen puoleensa koko sydämestään ja huutaa apua häneltä. Joulukuun 1. päivänä 2004 kirkossa oli Ilosanoma-ilta. Puolestani rukoiltiin ja ihmettelin, että miten rukoilija voi tietää ja sanoa juuri niitä asioita, joista kärsin, jotka olivat sydämelläni ja joihin rukousta tarvitsin. Koin, että sanat tulivat Jumalalta, ne olivat Pyhän Hengen sanoja juuri minulle. Kotiin päästyäni sanoin lapselleni, että nyt tiedän kenen joukoissa minä olen ja kenelle meidän perhe kuuluu.
Tuon päivän jälkeen elämäni muuttui; sain rauhan sydämeeni. Vaikka olin pitkällä sairaslomalla masennuksestani ja fyysisesti erittäin väsynyt, olin henkisesti uudestisyntynyt, juuri niin kuin Raamatussa sanotaan. Myös lapseni ja ystäväni sanoivat minun muuttuneen. Uskoontulo näkyi myös ulkoisesti, silmistä, katseen erilaisuutena – poissa oli salailu ja valheet. Tunsin olevani kuin pieni keskosvauva, jota Jumala hoitaa ja kasvattaa. Sain syventyä Raamattuun, sain lukea hengellistä kirjallisuutta, kuunnella Radio Deitä. Kävin myös Alfakurssin, jonka koin olevan kuin uusi rippikouluni. Sain maallisen perheeni lisäksi ihanan seurakuntaperheen.
Koen, että syvällä masennuksella ja hitaalla toipumisella siitä oli omassa elämässäni tarkoitus. Vasta silloin jäin täysin Jumalan armon ja huolenpidon varaan. Ei ollut mitään muuta turvapaikkaa kuin Jeesus. Nyt jälkikäteen olen kokemuksestani kiitollinen myös siksi, että voin työssäni hoitajana aidosti ymmärtää masentunutta ja unettomuudesta kärsivää.
Viljon kilttien kasvojen takana oli kova mies, jonka sisimmässä oli halveksuntaa ja vihaa. Anitan kutsuttua Viljon lapsuudesta tutun ihmisen kylään, alkoivat miehen asenteet muuttua.
Viljo: Viha ja katkeruus kovettivat sydäntäni. Nuorena romanimiehenä halusin elää omaa elämääni viettäen aikaa kaduilla ja huvipaikoilla. Alkoholi ja sen seuraukset tulivat tutuiksi, ja sen myötä jouduin joskus myös mukaan tappeluihin. En voinut edes kuvitella, miten suuri muutos elämääni oli tulossa.
Olin kuullut lapsena hengellisistä asioista, mutta ne eivät kiinnostaneet minua. Eräs muisto minulla kuitenkin on kesäisestä hengellisestä tilaisuudesta, johon perheemme osallistui. Me lapset leikimme ulkona, mutta kun teltassa alkoi loppurukous, me ilmestyimme oviaukkoon ja hiljenimme. Osa lapsista meni aikuisten mukana teltan etuosaan siunattavaksi, mutta en minä. Mieleeni jäi kuitenkin mies, joka oli puhunut ja rukoillut tilaisuudessa.
Anita: Perustimme Viljon kanssa perheen. Minulle uskonasiat olivat lapsuudesta tuttuja ja luonnollisia. Uuden kosketuksen hengellisiin asioihin sain vuoden 1985 aikana. Ymmärsin, että tarvitsen Jeesusta, joka vapauttaa minut synneistäni. Viljo arvosti omistautumistani Jeesukselle suuresti, mutta muita uskovia ihmisiä hän arvosteli ilkeästi. Kiltin perheenisä naamarin takana oli kova mies.
Viljo: Sydämeni oli täynnä anteeksiantamattomuutta. Ruotsissa Södertäljessä vein kerran vaimoni hengelliseen tilaisuuteen ja jouduin istumaan etupenkkiin. Illan lopussa vieressäni istuvat aikuiset miehet itkivät. Olin vihainen ja päätin, etten enää koskaan lähde hengelliseen tilaisuuteen.
Anita sopi tietämättäni tilaisuuden meille kotiin. Minun piti olla isäntänä paikalla. Istuin vaivautuneena kiikkutuolissa, kun tunsin yhtäkkiä jotain erikoista. Aivan kuin minulle olisi sanottu: ”Mitä päätitkään edellisellä kerralla? Et luvannut tulla hengellisiin tilaisuuksiin, mutta minä toinkin Raamatun Sanan sinun luoksesi.” Ymmärsin, että Jumalalla oli joku tarkoitus elämälleni. Niinpä aloin toivoa, että puhe päättyisi ja tulisi rukouksen aika. Polvistuttuani kotini lattialle sain kokea syntien anteeksiantamuksen ja syvän rauhan. Samalla tunsin sydämessäni, että Jumala kutsuu minua työhönsä. Mies, joka rukoili puolestani, oli sama henkilö, joka oli ollut puhujana teltassa pidetyssä tilaisuudessa lapsuudessani.
Elämäni jatkui ilman alkoholia, vihaa ja kielteisiä ajatuksia. Vaimon lisäksi entinen kaveripiiri ihmetteli kovasti minussa tapahtunutta muutosta. Myöhemmin myös osa heistä on kokenut hengellisen herätyksen. Raamattu alkoi kiinnostaa ja avautua minulle uudella tavalla. Huomasin, että kykenin opettamaan Raamattua myös toisille.
Palasimme Ruotsista Suomeen keväällä 1993. Olen jo pitkään ollut mukana romanien keskuudessa tehtävässä työssä Elämä ja Valo ry:n palveluksessa. Olen myös toiminut pastorina muutamassa seurakunnassa. Tällä hetkellä aloittelen työtä Ähtärissä iloisin ja rauhallisin mielin.
Anita: Myös minulle seurakunta on iloa tuova ja rakas yhteisö. Koen omiksi tehtävikseni ystäväpalvelun ja avustamisen monissa käytännön töissä.
Viljo: Toivon, että pieni seurakunta toteuttaisi kaikessa Jumalan suunnitelmaa ja että kovat ja vaikeatkin ihmiset voisivat löytää siellä rauhan, niin kuin itselleni tapahtui.
Yksinäisyys voi olla kuristavaa. Kukaan ei ollut kiinnostunut elämästäni – siitä, mitä minulle kuuluu. Postiluukusta tipahtanut kortti toi yllättävän käänteen.
Olin muuttanut pääkaupunkiimme rakennustöihin 18-vuotiaana arkana maalaispoikana. Muutos oli mullistava. Ujouteni takia minun oli todella vaikea yrittää tutustua ihmisiin. Elämä yksin suuressa kaupungissa alkoi puristaa ja ahdistaa. Kun apua ja ymmärrystä ei löytynyt lääkäreiltäkään, tunsin olevani umpikujassa.
Vajaan vuoden kuluttua muutosta ahdistus yltyi niin voimakkaaksi, että päätin lähteä tästä elämästä. Otin sadan tabletin purkin rauhoittavaa lääkettä. Kolme vuorokautta nukuin tajuttomana alivuokralaisasunnossani. Siihen elämäni olisi loppunutkin, ellei veljeni olisi saanut voimakasta kehotusta tulla tapaamaan minua. Hänen avullaan pääsin ajoissa hoitoon.
Kerran jouduin tilanteeseen, että olin ilman asuntoa ja ruokaa. Olin loukkaantunut jostain pikkuasiasta vuokraisännälleni ja sanoin itseni irti asunnosta. Kuljin viikon Helsingin katuja pitkin ja poikin yötä päivää. Eräänä yönä katuja kävellessäni puristui sydämestäni hätähuuto, että Jumala auttaisi minua. En kuitenkaan tehnyt mitään asian hyväksi. Siskoni auttoi minut pois kadulta ostamalla matkalipun kotiseudulleni. Muutaman kuukauden jälkeen muutin takaisin Helsinkiin.
Elämä alkoi näyttää minulle parempia puoliaan, kun tutustuin tulevaan vaimooni Helleviin. Sain kokea rakkautta ja välittämistä, joista olin jäänyt aiemmin osattomaksi.
Pian sain kokea myös toisenlaista rakkautta ja ystävyyttä. Postiluukustamme tipahti kirjeellisen raamattuopiston mainoskortti. En kokenut silloin tarvitsevani sellaista. Kahden kuukauden kuluttua sama mainoskortti tuli uudestaan. Kun nostin korttia lattialta, sisäinen ääni sanoi, että tämä voi olla viimeinen tilaisuuteni. Niin aloin tutkia Raamattua kirjeopiston välityksellä.
Olin miettinyt jo nuorena koulupoikana elämäntarkoitusta ja sitä, onko ikuista elämää. Rippikouluaikana olin herätyksessä, mutta ei ollut ketään joka olisi voinut johtaa minua Jeesuksen luokse ja uskon tielle. Nyt tapahtui kaipaamani ihme: minä rakastuin Jeesukseen. Elämäni arvot menivät täysin ylösalaisin. Sanoin kuvaamaton ilo täytti sydämeni. Olin saanut ystävän, joka ymmärtää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Vaimoni ei yhtynyt ilooni. Yli kaksi vuotta hän tarkkaili epäluuloisena uutta elämääni, kunnes löysi itsekin uskon elämäänsä.
25 avioliittovuoden jälkeen sairaus vei Hellevin rinnaltani. Menetys oli musertava. Jäin todella yksin. Usko Jeesukseen antoi voimaa tämänkin kokemuksen kestämiseen. 13 vuoden kuluttua sain vielä uuden puolison rinnalleni.
Elämässäni on ollut paljon ihmeellisiä varjeluksen hetkiä. Syntymästäni asti on hengenlähtö ollut useaan kertaan lähellä. Kolme kertaa olen ollut hukkumaisillani ja liikenteen vaaratilanteissa vielä useammin. Olen kiitollinen äitini rukouksista, jotka ovat kantaneet minua syntymästäni saakka. Hänen kuoltuaan tukenani on ollut seurakunta.
Jeesus on tärkein tukeni. En jaksaisi elää ilman häntä. Sain hänen kauttaan kaipaamani rauhan. Jeesuksen ystävyys ei lopu edes tämän elämän päättyessä, vaan saan iloita siitä ikuisesti. Kiitollisuuttani osoitan runoilla, joihin sisältyy sekä tuskani että toivoni tuntoja.
”Olen kaiken keskellä yksin, vai olenko sittenkään?
Mä löydänkö vielä jonkun, ken viilentää kuumeisen pään?
´Minä myös olen kokenut samaa´ – kuulen Jeesuksen kertovan näin.
´Olen kulkenut koko matkan sun vierelläs, ystäväin.´”
En muista, mikä tai kuka minut herätti joskus kymmenen vuoden iässä. Istuin eteisen lattialla lukemassa Raamattua. Jouluna lauloin muiden mukana ”en kaipaa kultaakaan” ja luultavasti pahoitin äitini mielen, kun en oikein osannut innostua lahjastani, pienestä kultasydämestä. Mietin isoja kysymyksiä.
Kohdalleni osui tuolloin melko uusi idea, kun pääsin leirimuotoiseen rippikouluun. Teiniharjun leirikeskuksessa Punkaharjun kupeessa isoset herättivät meidät laulaen: ”Joka aamu on armo uus…” Nuo päivät tulvivat linnunlaulua, oli mäntyjä ja koivuja harjun rinteellä, järven kimallusta, äidillisen teologian kandin opetusta, keskusteluja oma-isosemme kanssa, puuhastelua… Oli kepeää uskoa. Konfirmaatiossa pienessä puukirkossa oli helppo luvata elämänsä Jeesukselle.
Arjessa usko olikin kompuroivaa. Innokas uskonystäväni oli pian yhtä innokas ja railakas juhlija elämän toisessa laidassa. Vanha vaatimukseni ”en kaipaa kultaakaan” kiusasi taas. Saiko uskova ostaa itselleen kalliin turkin?
Poikaystäväni ei halunnut lähimmäistä rakastettavakseen, hän halusi olla yksin. Seksuaalisuus haastoi uskoani. ”Jos en voi olla kristitty kunnolla, en halua olla kristitty ollenkaan”, ajattelin. Oliko usko minulle matto, jonka alle lakaisin ongelmani? Joka tapauksessa uskoni haalistui ja haihtui.
Monien kovien vuosien jälkeen ajauduin NNKY:n pohjoismaiselle leirille, minkä koin turvallisena. Hämmästyin melkoisesti havaitessani, että osallistujat olivatkin iloisesti ja turvallisesti kristittyjä.
Siellä kuulin opetettavan: ”Me kaipaamme avoimuutta, mutta avoimuus ei ole rajattomuutta. Nosta kädet eteesi kämmenet ylöspäin, sormet harallaan joka suuntaan kuin antennit valmiina vastaanottamaan mitä sattumalta tulee. Ei sellaisissa käsissä mitään pysy. Kätesi jäävät tyhjiksi. Liitä sormet yhteen, tee kämmenistä kippo. Rajaa kätesi. Siinä on turvallinen pesä ajatuksille. Usko saa kasvaa suojassa.”
Menin uimaan. Laiturilta katsoen vesi oli kylmää ja uhkaavaa. Mietin, voiko se todella kannattaa? Jos haluaa uida, pitää hypätä sekaan. Sivusta katsoen usko voi pelottaa, mutta sen sylissä on hyvä olla.
Kirkossa eräs railakas pappi muistutti: ”Vaikka puristaisit sormesi yhteen miten tiukasti tahansa, ei kämmeniin kaadettu vesi siinä kauan pysy. Tarvitaan yhä lisää vettä. Ihminen on kuin seula. Pyhä Henki valuu läpi, ei se kauaa paikallaan pysy. Jos sitä yrittää padota, se ummehtuu. Jumalan Pyhää Henkeä pitää saada koko ajan lisää. Sitä saa hörppiä Raamatusta yksin ja yhdessä toisten kanssa.”
Miten voisi olla kunnollinen kristitty? Eihän minun kuntoni riitä! Mutta siinä se ydin onkin: vain Jeesuksen Kristuksen kunto riittää. Usko on yksinkertaisesti sitä, että otan vastaan Hänen armahduksensa ja muunkin avun siinä ohessa.
Usko ei ole automaatti. Raha ei kilahda eikä sielu taivaaseen vilahda. Ei oma uskon suorituskaan kilahda eikä kolahda kyllin vakuuttavasti. Joudun yhä uudestaan toteamaan itseni tyhjäksi. Minusta ei tullutkaan enkeliä. Sotken, väistän, kietoudun turhiin kahleisiin. Olen pilannut paljon asioita pitkän elämäni aikana. Joudun taas konttaamaan ristin luo. Tällaista perusvoimistelua on uskonelämäni.
