Koko perheen menetys onnettomuudessa jättää elinikäisen arven. On vaikea ymmärtää, mitä on tapahtunut. Elämäni meni uusiksi, mutta jälkeenpäin olen todennut, että siinä on ollut paljon lohduttavia asioita.
Kun täytin 22 vuotta, menin naimisiin suuren ihastukseni ja rakkauteni Matin kanssa. Opiskelin haaveammattiani varten Tampereen lääketieteellisessä tiedekunnassa ja olin aktiivisesti mukana opiskelijayhteisössä. Vaikka olin kristitty, kuolemanjälkeinen elämä tuntui vieraalta ja etäiseltä. Minua pelotti ajatus siitä, että tulisin joskus kokemaan läheisen ihmisen kuoleman. Myöhemmin lääkärinä toimiessani kuolema ja elämän suuret vaikeudet tulivat tutuiksi. Valmistuttuani psykiatriksi ja psykoterapeutiksi minulla on ollut mahdollisuus saada jakaa monien potilaideni kanssa heidän kokemuksiaan pimeydestä ja kuoleman rajalta. Olen oppinut, että ihmiset kohtaavat elämän haasteet hyvin yksilöllisesti.
Perheeseemme syntyi kolme poikaa. Lasten kasvu ja kunkin poikamme omanlainen persoonallisuus tuottivat minulle ja Matille paljon iloa. Sitoutuminen poikiin ja luottamus Jumalaan auttoivat, kun avioliittomme ”pahat päivät” tulivat. Mieheni alkoi tuntua vieraalta ja vetäytyneeltä. Jouduin silloin käymään mielessäni läpi myös eron mahdollisuuden, mikä pakotti minut seisomaan enemmän omilla jaloillani. Parin vaikean vuoden jälkeen löysimme keskusteluyhteyden, vaikka jotain meissä tuntuikin sisäisesti muuttuneen.
Eräänä aamuna olin lähdössä tapaamaan potilastani, kun kaksi poliisia tuli kertomaan, että Matti ja pojat olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Yhtäkkiä olin 41-vuotiaana kuoleman kanssa vastakkain. Oman lapsen kuolema tuntuu melkein siltä kuin olisi itsekin astunut kuoleman rajan yli. Tiedostin, että viimeinen portti voi aueta minulle ja ympärilläni oleville missä ja milloin vain.
Onnettomuuden jälkeen tunsin syvää yksinäisyyttä. Olinhan menettänyt yhdessä hetkessä kaiken sen, mikä oli antanut elämälleni merkityksen. Ystäväni ja vanhempani tukivat minua suruprosessissani. Hain myös muuta apua.
Nuorena on helppoa uskoa johdatukseen, ja ajatus Jumalan suunnitelmasta tuntuu jännittävältä. Kuoleman lopullisuus ja menetykseni järkyttävyys muuttivat Jumala-kuvaani. Mietin, miksi hyvä Jumala salli minun menettävän perheeni. Jumala tuntui käsittämättömältä. En voinut kuin painaa pääni hänen edessään.
Ajan myötä ymmärsin, että Jumala oli valmistanut minua kestämään tämän kokemuksen, sillä jo aviokriisi oli opettanut minua pärjäämään yksinkin. Huomasin monen muunkin elämän tapahtuman auttaneen minua selviytymään. Minua lohduttaa se, että puhuimme poikien kanssa kuolemasta muun muassa lukiessamme Narnia-kirjaa. Kaiken tämän kautta sain vahvistuksen sille, että Jumalan johdatus pätee käsittämättömissäkin tilanteissa.
Toipuminen tällaisesta menetyksestä kestää koko elämän ajan. Toisinaan minun on hyvin vaikea ajatella lasteni ja Matin olevan rajan takana. Jonkinlainen kipeä arpi siitä on jäänyt, vaikka sain menetykseni jälkeen uuden perheen. Uusi elämä ja äitipuolena oleminen pakottivat eteenpäin hyvällä tavalla.
Monien taivaaseen siirtyneiden myötä ikuisuus ei tunnu enää niin vieraalta kuin nuorena. Nyt aavistan, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus vievät minut iloon, joka on moninkertainen verrattuna siihen iloon, jota olen täällä kokenut.
Tuija ja Risto Viiperi, siistijä ja eläkeläinen (muurari), Kaustinen
Lapset ihmettelivät, kun tuppisuinen isä alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Me myös lähennyimme avioparina.
Tuija: Kun lapsemme olivat pieniä, lupauduin pyhäkoulunopettajaksi, olinhan itsekin käynyt lapsena pyhäkoulua. Taivaan Isä ja enkelit olivat minulle OK, mutta Jeesus ei merkinnyt mitään.
Vuonna 1996 kesken siivouspäivän käsiini osui yöpöydän laatikosta Tapio Nousiaisen kirjan ”Yksi ainoa elämä”. Rupesin lukemaan sitä puolivälistä. Se upposi kuin kuuma veitsi sulaan voihin! Luin ja itkin ja ihmettelin, mitä minulle tapahtuu. Soitin uskovalle ystävälle. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys: Jumala veti minua puoleensa. Ystäväni rukoili puolestani puhelimessa.
Tällainen pikauskoontulo sopi hyvin hätäiseen luonteeseeni. Se oli minulle yhtä suuri yllätys kuin koko perheelle ja varsinkin Ristolle.
Risto: Minua harmitti, kun Tuija ei enää lähtenyt yhteisiin rientoihin. Mietin, mitä ystävätkin sanovat. 11 vuotta Tuija kulki hengellisissä tilaisuuksissa yksin ja minä sain olla rauhassa kotona. Samalla tunsin itseni huonommaksi. Koin, että Tuijalla on jotain, mitä minulta puuttui.
Tuija: Minulla oli ristiristiriitainen olo, jäinpä sitten kotiin tai lähdin seurakuntaan. En koskaan tyrkyttänyt Ristolle uskonasioita ja Raamattuakin luin salaa.
Risto: Olin paljon poissa kotoa ja kiireinen. Muurarille riitti töitä, enkä osannut sanoa ei. Etsin arvostusta tekemällä viikot töitä vieraille ja viikonloput sukulaisille. Ulkokuoren piti olla kunnossa: hyvin tässä pärjätään.
Sairastuin tasapainohuimaukseen; puoli vuotta kuljin konttaamalla ja seinät pyörivät. Se oli pahempaa kuin krapula. Kaiken kukkuraksi jouduin työtapaturmaan, jonka seurauksena sain jatkuvan hermosäryn. Ensimmäiset vuodet olivat hirveitä. Kun pitkän taistelun jälkeen sain eläkepäätöksen, oli helpompi hyväksyä se, että tämä on osani. Pääsin samalla pois oravanpyörästä. Nyt särkyä helpottaa ihon alle upotettu, sähkövirtaa syviin lihaksiin antava takajuostesimulaattori.
Eräänä yönä Jeesus ilmestyi minulle unessa kipujen keskelle. Se oli valtavaa! Ymmärsin, että on jotain paljon suurempaa kuin mitä olen ikinä kokenut.
Tuija: Seurakunnassa oli alkamassa kristinuskon perusteisiin pureutuva Alfa-kurssi. Yllättäen Risto halusi lähteä sinne kanssani.
Risto: Alfa-kurssin Pyhän Hengen viikonlopussa puolestani rukoiltiin. Jeesus tuli sydämeeni ja täytyin Pyhällä Hengellä. Se oli voimakas kokemus. Jumala alkoi puhua minulle päivittäin ja hoitaa riittämättömyyden tunteitani. Sain voiman antaa anteeksi nuorena kokemani kiusaamisen ja haavoittavat sanat.
Tuija: Lapset ihmettelivät, kun isä, joka oli ollut melkein mykkä, alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Uskonasiat saivat meidät keskustelemaan. Olemme lähentyneet avioparina ja saaneet kasvaa uskossa yhdessä.
Risto: Nyt saamme auttaa ja palvella muita. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat meille tärkeitä, samoin yhteiskristillinen toiminta.
Elän elämäni parasta aikaa ja olen tosi onnellinen, vaikka kärsin kivuista. Viimeistään iankaikkisessa elämässä Jumala parantaa ne. Monesti Jumala on parantanutkin minua. Kerran sain illalla kuume- ja kouristuskohtauksen enkä saanut hengitettyä. Tajuttomuuden rajalla rukoilin yksinkertaisesti: ”Jumala, auta!” Kohtaus meni ohi ja aamulla heräsin aivan terveenä.
C. S. Lewis on sanonut osuvasti: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”
Sairastuin kolmikymppisenä harvinaiseen verisyöpään. Edessäni oli vuosien kamppailu elämästä ja kuolemasta.
”Mikähän minua oikein vaivaa”, mietin päivittäin, kun olin juuri synnyttänyt nuoremman lapsemme. Odottelin päänsäryn ja niskakipujen hellittävän, jotta normaali vauva-arki uudessa kodissamme voisi alkaa. Olin menettämässä liikuntakykyni, terveyteni, jopa koko elämäni. Jouduin pitelemään kiinni seinistä, etten kaatuisi. En pystynyt enää edes nostamaan vauvaa syliini.
Minua tutkittiin, mutta syytä ei löytynyt. Jalkojeni ja koko kehoni hermojen tuhoutuminen eteni vääjäämättömästi, ja kivut vain yltyivät. Eläminen jatkuvassa epätietoisuudessa oli raskasta. Pahinta oli pelko pienten lastemme puolesta, miten he selviäisivät tässä maailmassa ilman äitiä. Kolmevuotias tyttäremme kysyikin: ”Mamma, kuoletko sinä?”
Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, että lähtisin täältä jo kolmikymppisenä, ajattelin. Yli puolentoista vuoden odottelun jälkeen sain diagnoosiksi erittäin harvinaisen verisyövän. Olin halvaantunut vuodepotilas, jolla juuri mikään elin ei enää toiminut normaalisti. Esimerkiksi sydämen toimintakykyä kuvaava arvo oli 100-kertainen normaaliarvoon verrattuna. Aloin saada öisin hengityskatkoksia. Vaikeita oireita oli monia muitakin.
Koko tämän ajan olin rukoillut apua Taivaan Isältä ja ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Vaikka kuinka rukoilin, vastauksena oli pelkkää hiljaisuutta. Eräänä iltana ollessani vielä valveilla, itkin pelkojani ja rukoilin ääneen: ”Jeesus, auta!” Sillä hetkellä näin kuin videofilmin, jossa Jeesus käveli minusta poispäin. Huusin hänen nimeään ainakin kolmesti, jolloin hän kääntyi, otti vesialtaasta sienellä vettä, pesi sillä jalkani ja kuivasi jalkani hiuksillaan ja pyyhkeellä. Tämän näyn avulla sain varmuuden paranemisestani. Sairaalassakin hymyilin läpi kyynelten. Koin tulleeni elävään uskoon.
Rankat syöpähoidot kestettyäni sain järkytyksekseni tietää, että syöpäsoluja olikin vielä jäljellä. Hermoratatutkimuksessa en pystynyt liikuttamaan varpaitani tai nilkkojani.
Pyysin seurakunnasta rukousapua. Myös lukuisat muut, tutut ja tuntemattomat, rukoilivat puolestani. Eräänä iltana rukoillessani sain kokea halvaantuneiden jalkojeni lämpenevän ja samalla näin ikään kuin peräkkäisinä kuvina Jeesus-lapsen seimessä sekä ristin. Sain sisimpääni rauhan. Tämän jälkeen sain liikuteltua varpaitani – ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen. Oloni alkoi muuttua monin tavoin paremmaksi. Edistymistä ilmeni lähes päivittäin. Sydämenikin todettiin lopulta täysin terveeksi. Olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan uudestaan.
Pari vuotta sitten koin rukouksessa vahvan Pyhän Hengen läsnäolon. Pyysin Jeesukselta apua, että paraneminen menisi vielä eteenpäin. Ilokseni huomasin, että pystyin juoksemaan pienen matkan ilman tukea. Kyllä siinä silmät kostuivat. Olen saanut kokea paranemisen eri vaiheissa ihan huikeita onnen ja kiitollisuuden hetkiä, jollaisista minulla ei ennen sairastumistani ollut aavistustakaan. Olen saanut uuden elämän.
Olen palannut työelämään, ja paraneminen jatkuu. Koen olevani siunattu, koska saan elää ja nähdä lasteni kasvavan. Olen kiitollinen myös kaikille niille, jotka ovat rukoilleet puolestani. Nykyisin koen tärkeäksi rukoilla muiden ihmisten puolesta ja kertoa parantumisestani. Ilman Jeesusta olisin nyt vain muisto läheisteni ajatuksissa.
Olen Jeesukseen uskova motoristi Hämeenkoskelta. Synnyin vuonna 1957 Pudasjärvellä uskovaan kotiin. Isäni oli pyhäkoulunopettaja. Sunnuntaisin menin hänen moponsa telineellä pyhäkouluun. Murrosiässä minua alkoi kiinnostaa oluenjuonti, ja pian alkoholinkäytöstä muodostui varsinainen vitsaus elämääni. Viikonloppuisin ja kesälomilla kului runsaasti olutta ja viinaa. Jatkoin tällaista elämää 32-vuotiaaksi asti.
Keväällä 1990 olin tullut elämäni käännekohtaan. Jumala kutsui minua puoleensa. Tiesin, että Jeesus puhui totta sanoessaan Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeista 3, 7 ja 16 löytyvät sanat: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa” – – ”Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä” – – ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Sinä keväänä, viikkoa ennen pääsiäistä, päätin luovuttaa koko elämäni Jeesukselle Kristukselle ja kääntyä pois kaikesta, minkä tiesin vääräksi. Kun tein niin, koin tulevani aivan uudeksi ihmiseksi.
Siitä alkoi toisenlainen elämä raittiina ja uskossa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan. Hän vapautti minut täysin alkoholista ja oluesta. Myös tupakanpoltto loppui seitsemän kuukautta myöhemmin. Päivääkään en ole katunut päätöstä, jonka tein silloin. Se on kaikkein tärkeintä, mitä elämässäni on tapahtunut.
Raamattu on minulle tärkeä. Ajattelen ja koen samalla tavoin kuin Paavali sanoissa, jotka hän kirjoitti filippiläisille (luku yksi, jae 21): ”Sillä minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.” Voin myös hyvin samaistua Vanhasta testamentista löytyvien Valitusvirsien kolmannen luvun jakeen 24 sanoihin: ”Minun sieluni sanoo: ’Herra on minun osani, sentähden minä panen toivoni häneen.’”
Kotiseurakuntani sijaitsee Lammilla, ja lisäksi olen ollut jo kaksikymmentä vuotta mukana Gospel Riders -moottoripyöräkerhossa.
Yksinhuoltajaksi jääminen 9-vuotiaan tytön ja 6-vuotiaan pojan kanssa oli minulle ja lapsille tiukka paikka. Ei elämässä niin pitänyt käydä. Sellaiseen en ollut osannut varautua.
Olin tehnyt lujasti töitä keskenkasvuisesta asti. Isän kanssa telusin Lieksan savotoilla. Isän toivetta uhmaten lähdin kirvesmiehen ammattioppiin, ja työkalupakki kainalossa änkesin leivän perässä etelän isoille työmaille. Sinne naapurin pojatkin olivat menneet. Pian olinkin jo 12 miehen urakkaporukan nokkamiehenä. Sen verran ehdin katsella tyttöjäkin, että löysin vaimon ja saimme kaksi lasta. Rakensin perheelleni kodin ensin etelään, mutta saimme ruuhkista tarpeeksemme ja suuntasimme Joensuuhun, jossa esikoinen aloitti koulunsa.
Vuosia myöhemmin puutarhuriksi opiskellessaan tyttäreni Karita tuli käymään kotona ja sanoi, että on tullut uskoon. Varoittelin häntä: ”Ole varovainen, etteivät pane päätäsi sekaisin eivätkä vie rahojasi!” Samalla olin kuitenkin iloinen, ettei tyttö ollut menossa maailman remuihin.
”Huomaatko, että noilla uskovilla on jotain sellaista, mitä meiltä puuttuu?” kommentoi naisystäväni Tuula Karitan uutista. Tuula oli minun laillani kokenut raskaan pettymyksen avioliitossaan emmekä siksi olleet sitoutuneet toisiimme virallisesti.
Puoli vuotta myöhemmin olin Venäjällä Volgan mutkassa isolla työmaalla töissä, kun sain Tuulalta kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon. Ihmettelin taas tätä. Seuraavalla lomalla hankin Raamatun ja vein sen Venäjälle. Yönseutuina aloin lukea Raamattua ja sain luettua sen kokonaan puolessa vuodessa. Ymmärsin, että lukemani on totta ja että Jumala on oikeasti totta ja Jeesus on kuollut minunkin syntieni puolesta. Pyysin: ”Ota, Jeesus, minun elämäni – hallitse sinä sitä. Ohjaa ja johda minua.”
Seuraavalla lomallani Tuula näki, että katseeni oli muuttunut toisenlaiseksi ja kuuli, että kirosanat olivat jääneet pois puheestani.
Jumala paransi meitä molempia sisäisesti ja uskalsimme mennä naimisiin.
Venäjän työurakat jatkuivat vielä kaksi vuotta, mutta nyt Siperiassa ja uskovana miehenä. Monissa vaaratilanteissa ja ulkonaisesti hankalissa olosuhteissa sain kokea Jumalan varjelusta ja huolenpitoa, kun ensin olin nöyrtynyt tottelemaan hänen kehotustaan: ”Miksi et pyydä minulta?”
Rukousvastaukset jatkuivat kotimaahan palattuani. Siskoni, Tuula hänkin, sairasti syöpää ja hänet oli leikattu jo kolmesti. Lääkäreiden arvion mukaan elinaikaa oli jäljellä enintään puoli vuotta. Sain läheisteni kanssa rukoilla hänen vuoteensa ääressä ja käskeä Jeesuksen nimessä syöpäsoluja lähtemään pois. Viikon päästä kontrollin jälkeen lääkäri sanoi hänelle: ”Rouva Koljonen, te olette kävelevä ihme. Teillä ei ole enää syöpäsoluja.” Hän eli tuon jälkeen vielä 16 vuotta ja otti Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanaan pari viikkoa ennen kuolemaansa.
Viime aikoina mieluisin rakennustyömaa on ollut oman seurakuntakodin, Kanervalatalon, rakentaminen, jossa sain olla työmaajohtajana. Seurakuntalaiset antoivat talkoisiin aikaansa, taitojaan ja esirukousta runsaasti.
Elämäni ja sisimpäni on rauhoittunut uskoontulon myötä. Saan luottaa, että asiat ovat Jumalan kädessä. Riittää, että teen voitavani ja pidän huolen omista asenteistani, sillä niistä olemme jokainen itse vastuussa.
Olen kokenut, että kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu tarpeellinen annetaan meille sen ohessa.
