Helena ja Oskari Niemi, parturikampaaja ja opistoupseeri, Kankaanpää
Helena ja Oskari Niemi elivät vuosia kiireistä mutta hyvää perhe-elämää. Oskarilla oli työ varuskunnassa ammattisotilaana, hän harrasti aktiivisesti urheilua ja toimi myöhemmin nyrkkeilyvalmentajanakin. Helena puolestaan työskenteli parturi-kampaajana. Elämä oli mallillaan, mutta silti jotain puuttui.
Helena: Sydämeni tuntui käsittämättömän tyhjältä, tunsin kaipausta. Äitini oli kuollut syöpään ollessani vain viisivuotias. Menetin niihin aikoihin myös mummun. Elämään tuli sairauden ja kuoleman pelko, kun vielä isäkin sai pelottavia kohtauksia ja kuoli sydämen pettäessä ollessani vasta 15-vuotias. Kasvoin uskovassa perheessä, mutta teini-iässä erkaannuin uskonasioista.
Oskari: Minun lapsuuskodissani hengelliset asiat olivat aika vieraita. Mummu opetti iltarukouksen, jota rukoilin aikuisenakin, mutten miettinyt sitä sen kummemmin. Aloimme molemmat Helenan kanssa miettiä hengellisiä asioita oltuamme joitakin vuosia sitten ystäviemme lapsen ristiäisissä. Romanilauluryhmän esittämät kauniit hengelliset laulut ja uskontodistukset koskettivat. Mielessäni kävi jo, että pitää paeta pihalle, ennen kuin raavas mies pillahtaa kaikkien nähden itkuun.
Helena: Nelisen vuotta sitten rukoilin itselleni uskovia ystäviä ja johdatusta elämääni, vaikka pelkäsin, että uskonasiat voivat viedä meitä erilleen Oskun kanssa. Hyvin pian ystäväni soitti ja pyysi minua hengelliseen tilaisuuteen. Kun pastori tuli tervehtimään, aloin itkeä. Kaikki puheet tilaisuudessa olivat kuin suoraan minulle ja tunsin tulleeni kotiin. Lopussa minulta kysyttiin, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin myöntävästi, ja siitä alkoi täysin uusi elämä. Jumala alkoi hoitaa satutettua sisintäni, ja seurakunnasta tuli minulle se hengellinen koti, jota olin vuosia kaivannut. Aloin rukoilla Oskun puolesta. Saatoin yölläkin herätä rukoilemaan ja myös seurakunnassa muistettiin häntä.
Oskari: Olin iloinen Helenan puolesta, mutta samalla katkera siitä, että hän halusi olla seurakunnassa niin paljon. Huomasin kyllä hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän oli iloinen ja rauhallinen ja ylimääräinen suorittaminen jäi pois. Viikonloppujen viinit sekä saunajuomat jäivät hänen osaltaan.
Sain Helenalta Leif Lindemanin cd:n ”Niin paljosta kiitollinen”, jota aloin kuunnella jatkuvasti, usein pihanurmikkoamme leikatessakin. Laulut koskettivat ja piti oikein katsoa ympärille, etteivät naapurit vaan näe itkeskelyäni. Pohdin uskonasioita, mutten tehnyt ratkaisua, koska pelkäsin, mitä kaverit ajattelisivat ja mitä töissä sanottaisiin, jos tulisin uskoon.
Helena: Meillä alkoi olla poikien murrosikään liittyviä ongelmia. Oskulla ja vanhemmalla pojista olivat sukset pahasti ristissä. Eräänä yönä huolestunut kaverin äiti sai minut soittamaan pojallemme. Oskukin heräsi ja tuli puhelimeen. Taustametelin keskeltä kuului poikien humalaista huutelua. Osku hermostui niin, että aikoi lähteä hakemaan poikia. Se kuitenkin jäi, kun hänelle tuli kova päänsärky.
Oskari: Minulla oli jo pidempään ollut vaikeaa toisen poikani kanssa. En oikein tahtonut hyväksyä muutosta pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja yritin ottaa hommaa hanskaan uhkailemalla, kiristämällä ja huutamalla. Niin kävi tuonakin yönä puhelimessa. Mutta eihän se mitään hyödyttänyt, ja päänsärkykin vain paheni, vaikka otin lääkettäkin.
Kello oli varmaan neljä yöllä, kun pistin kädet ristiin ja rukoilin. Sanoin itsekseni, että nyt lopetan taisteluni ja luovutan itseni sekä poikamme Herran haltuun. Päänsärky lähti melkein saman tien ja sisimpääni tuli valtava rauha. Helenalle en aikonut puhua mitään. Halusin nähdä ensin itse, mitä tapahtuu.
Kun poika tuli päivällä kotiin, ensimmäistä kertaa en hermostunutkaan hänelle, vaan puhuimme keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa. Tuosta hetkestä lähtien olen saanut rakentaa parempaa yhteyttä molempiin lapsiini.
Pari viikkoa myöhemmin Helena kysäisi saunan lauteilla, että ”Koskas se Osku meinaa tulla uskoon?” Minä vastasin: ”Mä oon jo!” Helena oli ihmeissään ja kielsi minua leikkimästä näillä asioilla. Kerroin rukouksestani, ja hän uskoi, että olen ihan tosissani. Se alkoi myös näkyä elämässämme.
Helena: Perheen muuttumisen lisäksi olen saanut kokea Jumalan läsnäoloa ja johdatusta myös työssäni. Ennen uskoontuloa olin turhautunut ja mietin jopa ammatin vaihtoa. Herra kuitenkin antoi työhön uuden ilon. Olen voinut kertoa Jeesuksesta ja kuunnella ihmisten murheita. Kun Jumala muuttaa sydämen, seuraa asennemuutos moniin asioihin.
Oskari: Helena osaa kohdata ihmisiä luontevasti. Hän on saanut johdattaa uskoon ALS:ia sairastavan isäni, joka otti Vapahtajan sanoitta vastaan sairauden jo vietyä puhekyvyn. Samoin saimme johdattaa taivastielle 95-vuotiaan mummuni ennen hänen poisnukkumistaan. Vaikka hän oli opettanut minulle iltarukouksen, vasta nyt siitä tuli totta hänelle. Kun kerroin hautajaisissa sukulaisille mummun ratkaisusta, sydämeni iloitsi surusta huolimatta.
Monet ovat ihmetelleet minulle, että mahtaa se olla kovaa taistelua, että pysyn uskossa ja erossa juomisesta. On ollut ilo vastata siihen, että uskossa on hyvä olla ja alkoholia ei ole tehnyt mieli enää kertaakaan. Alkoholin myötä ihmisille tapahtuu monenlaista ikävää, kun itsekontrolli katoaa. Tulee tappeluita, viettelyksiä ja mustasukkaisuutta. Ajauduin aiemmin itsekin monenlaisiin ikäviin tilanteisiin. Kiitän Jumalaa varjeluksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että nyt me saamme yhdessä jakaa ilosanomaa Jeesuksesta ja olla matkalla taivaaseen.
Olin etsinyt vuosia elämääni rauhaa tuloksetta. Kunnes yhtäkkiä nostin käteni hengellisessä tilaisuudessa, itkin vuolaasti ja ihmettelin sitä rauhaa, jonka olin vihdoinkin saanut.
Hengelliset asiat olivat olleet tuttuja minulle jo lapsuudesta ja olin käynyt usein kirkossa. Olin myös viettänyt ulkonaisesti ns. siistiä elämää. Nuoresta saakka minulla oli kodin perinnöstä johtuen ollut kaipaus Jumalan puoleen. Tunsin kuitenkin, että sydämessäni ei ollut etsinnöistäni huolimatta sitä rauhaa, jonka Jeesus lupaa omilleen. Mietin, mitä Jeesuksen sanat ”rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” oikein tarkoittavat. Uskonnollisesta yrittämisestäni huolimatta sydämessäni ei ollut tuota rauhaa.
Minua vaivasi myös Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelu uudestisyntymisestä. Olenko minä syvästi uskonnollinen mies syntynyt uudesti? Vähitellen lakkasin kuitenkin etsimästä sitä ”oikeanlaista” uskoa. Ajattelin, että ehkäpä epätietoisuus oman uskon riittävyydestä taivaaseen pääsyyn sitten vain kuuluu uskoon.
Oli vuosi 1987, kun vaimo pudotti pommin ilmoittamalla, että hän on tullut uskoon. Se oli minulle suuri järkytys. Olin aina ajatellut, että uskoontulo ei kuulunut meille. Tuskani oli melkoinen, kun hän alkoi puhua vieraillekin Jeesuksesta ja uskoontulostaan. Hän oli lukenut hengellisen kirjan ”Ristin luokse”, jonka viimeisillä sivuilla lukijoita oli haastettu ottamaan Jeesuksen sovitustyö vastaan, ja hän oli vastannut myönteisesti. Vaimo alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa, ja kun hän tuli sieltä kotiin, pidin aina uskollisesti mykkäkoulua. Hän oli kuitenkin hyvällä mielellä ja sai lepyteltyä minut niin, että annoin aina anteeksi siihen asti, kunnes hän meni taas seuraavan kerran tilaisuuteen. En uskaltanut kieltää menemästä, koska tiesin, että hän on kuitenkin hyvässä paikassa. Nähtyäni vaimossani tapahtuneen muutoksen aloin liittää iltarukoukseeni pyynnön: ”Taivaan Isä, minäkin haluaisin tulla uskoon, kunhan ei tarvitse kertoa siitä kenellekään.”
Kului useampi vuosi. Eräänä päivänä vaimo ilmoitti menevänsä Viktor Klimenkon konserttiin Seinäjoelle ja kysyi, että haluanko lähteä mukaan. Koska tilaisuus järjestettiin Kauppaoppilaitoksella, oli helpompi lupautua. Sanoin lähteväni kyytimieheksi. Siellä meno oli aivan toisenlaista kuin mihin olin tottunut. Jossain kohtaa tilaisuutta päätin, etten ikinä enää lähtisi tällaiseen mukaan. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Tilaisuuden lopussa Klimenko esitti kysymyksen, että kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle ja löytää rauhan elämäänsä. Kysymys ahdisti ja järkytti minua. Ajattelin, että tuo saarnamies lupaa yhdellä kädennostolla sen rauhan, jota olin vuosikymmenet kaivannut! Äärettömän ahdistuneena ajattelin, että onpahan tämäkin sitten kokeiltu ja sain kuin sainkin käteni ylös. Se oli elämäni vaikein kädennosto.
Kun tilaisuus päättyi, halusin nopeasti pois. Jotkut menivät siunattaviksi, mutta minä menin autoon itkemään. Itkua piisasi kotiin saakka. Olin ihmeissäni, mitä minulle oli tapahtunut. Nukuin seuraavan yön kuin pieni lapsi, ja vuosia vaivannut selkäkipu oli kadonnut. Sisimmässäni ja koko olemuksessani oli yli ymmärryksen menevä rauha. Pikkuhiljaa aloin uskoa, että tämä on nyt se uudestisyntyminen, josta Jeesus puhui. Ensimmäiset viikot uskoontulon jälkeen pelkäsin, että sydämessäni oleva rauha katoaa johonkin. Mutta ei se ole kadonnut, vaikka tuosta illasta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.
Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.
Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.
1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.
Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.
Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.
Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan. Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Viinapäissäni tappelin jatkuvasti ja jouduin vaikeuksiin poliisin kanssa. Erään kolmen kuukauden ryyppyputken jälkeen mietin, miten saisin kurjuuden loppumaan. Haulikkoon tarttumisen sijaan päätin hakeutua erään miehen puheille. Sen seurauksena elämäni muuttui.
Lapsuusvuodet vietin Joensuussa. Meitä on kolme veljestä. Kaveriporukassa tehtiin monenlaisia kolttosia. Isä kuritti kovalla kädellä. Painin Joensuun voimailukerhossa. Saavutin kolme piirinmestaruuspronssiakin, mutta harrastus jäi, kun perheemme muutti Uimaharjuun.
Muutto kaupunkimiljööstä maaseudulle vei elämän hunningolle. Tutustuin alkoholiin 15–16-vuotiaana. Viinan piru teetätti kaikenlaista. Ensimmäisestä tappelusta tanssilavalla sain ehdollisen tuomion. Sen jälkeen olin jatkuvasti tappelemassa ja yhtenään tekemisissä poliisin kanssa.
Armeijan ja vankilan jälkeen väänsin rautaa. Luin Leniniä ja Marxin teoksia.
Elämäni muuttui maaliskuisena sunnuntaiaamuna 1978. Takana oli ravakka viikonloppu. Olin ollut kolme kuukautta lähes joka päivä humalassa. Siihen aikaan ei työpaikalla ollut niin tarkkaa, kunhan sai vain työt tehtyä. Meitä oli ollut kolmisen kymmentä kaveria juhlimassa pienessä parakkimökissä. Sunnuntaina heräsin parakista yksin. Oli niin paha olla, että mietin, että posautan haulikolla, niin loppuu kurjuus. Jäljellä oli vähän yli puoli pulloa votkaa. Ajattelin napata sen lääkkeeksi huonoon oloon, mutta en saanut menemään tippaakaan.
Naamani oli verillä, vaatteet repaleiset ja haisin kuin rankkitynnyri, kun hakeuduin uskovaiseksi tietämäni miehen puheille. Hän oli lähdössä hengelliseen tapahtumaan Kiihtelysvaaraan ja pyysi sinne mukaan. Minulla oli vielä mukana se votkapullo, mutta matkalla heitin sen lumihankeen.
Tilaisuudessa hengelliset asiat alkoivat puhutella. Tuli kevyt olo. Seuraavat päivät olivat kuitenkin taistelua. Näin hirveitä harhoja. Rukoilin Isä meidän -rukousta pitkään ennen kuin näky hävisi ja sisimpään tuli rauha. Luin Raamattua ja rukoilin: “Jos, Jumala, olet olemassa, niin auta. Minä en jaksa enää.” Ja hän kuuli rukoukseni. Tuona päivänä tulin uskoon. Olin silloin 27-vuotias. Muistan sen päivän aina.
Tein selkeän pesäeron entiseen elämääni, enkä missään vaiheessa epäröinyt tunnustaa uskoani. Jumalan armo ja voima kantoivat.
Vanhempani uskoivat muuttumiseeni vasta, kun kerroin heille lähteväni lähetyskouluun. Isä, joka ei ollut kirjoittanut minulle vankilaankaan, kirjoitti silloin, että he ovat tulleet äidin kanssa uskoon. Olin rukoillut heidän puolestaan, vedonnut Raamatun sanaan, jossa sanotaan, että ”usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi”.
Lähetyskouluun tuli opiskelemaan Kiteeltä uskovaisen perheen tyttö, Päivi. Aloimme seurustella ja yhteiselämää on kestänyt jo 37 vuotta. Meillä on viisi yhteistä lasta ja kuusi lastenlasta.
1980-luvulla olin salakuljettamassa Raamattuja Itä-Eurooppaan. Näin, kuinka Jumala varjeli ihmeellisellä tavalla noita maanalaisia seurakuntia.
Viime vuodet olemme asuneet Tuupovaarassa yli satavuotiaassa talossa. Pihan perällä on vanha riihi, jossa on järjestetty kesäisin runoriihtä, konsertteja ja pari messuakin. Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on pitänyt huolta ja antanut vaikeuksista huolimatta voiman pysyä uskossa.
