Juuri solmittu avioliitto, kaunis koti ja menestyvä rakennusfirma toimivat kehyksinä vauhdikkaalle, materialistiselle elämänmenolleni. Sitten tultiin 1990-luvun lamavuosiin, jolloin yritin ennakoida ja tehdä yrityksessäni viisaita ratkaisuja, mutta sainkin yhdeksän miljoonan markan jälkiveron.
Koin olevani yhteiskunnan hylkiö, vaikka kolmen vuoden kuluttua lääninoikeus kumosikin asian perusteettomana. Koettaessani hoitaa tilannetta ostin vielä yksityisvaroillani Tallinnasta keskeneräisen liikekiinteistön. Hanke oli minulle kuitenkin liian iso ja tajusin, että edessä olisi suomalaisen rakennusyhtiöni vararikko ja pahimmassa tapauksessa elinikäinen velkavankeus.
Jouduin niin ahtaalle, että hain helpotusta alkoholista, lääkkeistä ja lopulta myös psykiatrilta. Vuonna 1995 olin joulun alla viikon toipumassa Helsingin Diakonissalaitoksella. Sieltä palattuani olin valmis jopa pyytämään Jumalaa apuun, sillä koin yltiöpäisyydestäni suurta syyllisyyttä. Minulla oli myös ollut pelottava kokemus, joka sai minut ymmärtämään, että olen matkalla helvettiin. Olin eräällä matkallani saanut hotellihuoneessani vakavan sairaskohtauksen, jolloin tunsin kuolevani. Aloin hukkua syvälle pimeyteen, josta kuitenkin tempauduin pintaan. Näin itseni kuin ulkopuolelta hotellin lattialla makaamassa sairaskohtauksessa ennen kuin olin taas fyysisesti siinä henkeä haukkomassa.
Kutsuin luokseni tutun uskovan opettajan ja aloin hänen kanssaan tutkia Raamattua, vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään. Minä turhauduin ja olisinkin jo luovuttanut, mutta hän sanoi, että tätä ei jätetä kesken vaan viedään finaaliin. Tammikuussa 1996 sairaslomalla ollessani sitten polvistuin ja pyysin saada tutustua siihen Jumalaan, josta Raamattu puhui. Välittömästi koin lämpimän voiman menevän kehoni läpi, mutta muuta ei silloin tapahtunut. Vähän sen jälkeen kuuntelin automatkalla kasetilta raamattutuntia ja silloin koin, että nyt Jumala tulee hyvin lähelle. Auto täyttyi ihmeellisellä kirkkaudella ja itselleni tuli taivaallisen hyvä olo. Pysähdyin levähdyspaikalle ja istuin autossa toista tuntia rukoilemassa. Tuona iltana ymmärsin, että olin uudestisyntynyt.
Ensimmäisen kerran ymmärsin myös, että minä kelpaan tällaisenani, ilman suorituksia, Jeesuksen sovitustyön tähden. Se on ainoa perusta, jolle ihminen voi elämänsä rakentaa. Olin niin innostunut evankeliumin ihmeellisestä voimasta, että joku saattoi varmaan tuolloin ajatella minun olevan ”hullu mies Huittisista”. Olin Jumalalle suunnattoman kiitollinen siitä, että perheeni oli säilynyt ehjänä kaikkien myrskyisien ja vaikeiden vuosien läpi.
Moni asia muuttui uskoontuloni myötä. Alkoholi ja tupakka jäivät, ja työasioissakin sain kokea Jumalan selkeää johdatusta ja siunausta. Sain perustaa uuden yrityksen, joka on tuonut meille elatuksen. Jumala otti minulta kuitenkin pois ahneuden laajentaa, mihin yrittäjänä niin helposti lankeaa. Hän johdatti minut omalla paikkakunnallani seurakunnan yhteyteen, niin kuin hän on uskoville tarkoittanut.
Uskossa eläminen on tavallisen ihmisen elämää iloineen ja suruineen. Joskus hengellinen kasvu on kivuliasta, ja koettelemuksia on ollut niin terveyden kuin työelämän alueilla. Sydämessäni on kuitenkin rauha ja luottamus siihen, että Jumala johdattaa kaiken, elämän kipeätkin kohdat.
Isättömyys on ollut varmaan elämäni suurin haava, joka on vaikuttanut moniin asioihin elämässäni. Tunsin itseni ulkopuoliseksi jopa omassa perheessäni. Kuvittelin, että kaikki muut pärjäsivät minua paremmin.
Synnyin AU-lapsena. Ensimmäisiä elinvuosiani varjosti isättömyyden lisäksi myös pelko. Jouduin tuon tuosta pimeään komeroon äidin miesystävän komennossa. Kolmevuotiaana sain muuttaa tädin perheen luo Pohjois-Karjalaan. Tädin perheessä ottotyttönä elämä oli turvallista. Kuulin paljon Jumalan Sanaa ja kävin pyhäkoulua.
Rippikoulussa kiinnostuinkin uskosta, mutta tein kuitenkin tietoisen päätöksen, että jatkan entistä elämää ja mm. käyn tansseissa. En nähnyt tädin perheessä uskon iloa, vaan luulin, että uskovaisen elämä on kuivaa ja ilotonta. Sitä en halunnut. Tapasin tulevan puolisoni 17-vuotiaana. Menimme naimisiin ja muutimme Vantaalle. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti olin kuitenkin aivan rikki. Koin itseni ulkopuoliseksi ja ajattelin toisten aina pärjäävän minua paremmin.
Saimme tyttären, joka oli isälleen hyvin rakas. Tunsin itseni tässäkin asiassa ulkopuoliseksi ja kadehdin heitä. Minusta tuli kiukkuinen ihminen. Mikään rahalla hankittava ei tyydyttänyt. Tuntui, että ”onni oli aina nurkan takana”. Etsin jotain, mutta en tiennyt, mitä se oli. Sitten mieheni sairastui aivokalvontulehdukseen ja hädissäni lupasin elämäni Jumalalle, jos mies vain selviäisi. Hän selvisi ja minä unohdin lupaukseni. Alitajuisesti jatkoin sen jonkin etsimistä, jota elämääni kaipasin.
Erään itsenäisyyspäivän aattoiltana mieheni ilmoitti, että hän oli löytänyt onnen muualta. Minä sanoin tähän täysin spontaanisti, että minä ilmoitan sinulle sitten samalla tavalla, kun minä löydän Jeesuksen. Hämmästyin itsekin sanojani, jotka vain tulivat jostain. Avioliitto oli lopussa. Rukoilimme kasvatusäitini kanssa yhdessä ja hän antoi minulle Tapani Sopasen kirjan ”Kyyneleet eivät puhdista”. Kirja oli yksi linkki uskoontulooni. Ymmärsin sen kautta pyyteettömän rakkauden merkityksen.
Tapasin sitten leikkipuistossa uskovan rouvan, jonka tarina vaikutti minuun syvästi. Sen jälkeen tein, kuten tuo rouva oli kertonut tehneensä. Polvistuin lattialle ja sanoin Jeesukselle, että ”jos Sinä olet olemassa, niin tule minun sydämeeni”. Viikon päästä tästä huomasin lehdessä seurakunnan ilmoituksen ja lähdin sinne. Tilaisuuden lopussa kysyttiin rukousaiheita ja minä viittasin. Sanoin, etten lähde pois ennen kuin olen löytänyt Jeesuksen. Puolestani rukoiltiin ja minulle sanottiin: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:10) Menin seurakunnasta kotiin ja pyysin sanojani ja tekojani anteeksi mieheltäni. Hän sanoi, että pidä se, minkä olet löytänyt.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kuin suomut olisi otettu pois silmiltäni. Olin tuolloin 27-vuotias. Kaikki näytti niin puhtaalta ja raikkaalta. Sain valtavan ilon ja minulle tuli vahva halu kertoa kaikille, mitä olin löytänyt. Raamattu tuli hyvin rakkaaksi ja seurakunnasta tuli toinen kotini. Tyttäreni tuli myös uskoon ja yhdessä sitten kävimme seurakunnan tapahtumissa. Olin vihdoin löytänyt sen, mitä olin etsinyt: sisäisen rauhan ja ilon.
Pala palalta Jumala on eheyttänyt minua. Rukouksessa olen saanut lohdutuksen sanoja, joita on nyt sävelletty lauluiksikin. Olen iloinen siitä, että saan nyt olla vertaistukena ja auttaa muita. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä ilman Jumalan apua.
Irma Saarimäki, eläkkeellä oleva sielunhoitoterapeutti, Kouvola
Olen kohdannut elämäni varrella ahdistusta, masennusta ja jopa paniikkihäiriön. Niitä tärkeämpi on kuitenkin matka rikkinäisyydestä eheyteen, arkuudesta rohkeuteen ja uuden identiteetin löytyminen. Tiedän, miten tervehdyttävää anteeksiantaminen ja -saaminen voi olla.
Ujous ja arkuus leimasivat lapsuuttani Elimäen Takamaalla. Oppikoulusta mieleen on jäänyt kuriin painottuva ilmapiiri, joka ei juuri rohkaissut. Isä oli itselleni turvallisin henkilö, jolta sain itsetuntoni perustan. Ensimmäiset onnistumiset muistan kokeneeni kauppaopistossa.
Solmin avioliiton 23-vuotiaana. Perheeseemme syntyi kaksi lasta, tyttö ja poika. Pojan ollessa puolitoistavuotias Kotkan sairaalan lääkäri epäili hänen sairastavan leukemiaa. Poikaa oli toivottu ja häntä oli odotettu pitkään, joten koin tilanteen suurena Jumalan puhutteluna. Lupasin antaa elämäni Jumalalle, jos lapsi paranisi. Niin tapahtuikin, vaikka diagnoosista ei saatu koskaan täyttä varmuutta. Pian tämän jälkeen kävin rukoiltavana Kouvolan keskuskirkon alttarilla, jossa Kalevi Lehtinen piti Elämä löytyy -tapahtumaa.
Uskoontulo on usein alku sisäiselle eheytymiselle. Aloin ahmia sielunhoitoon liittyvää kirjallisuutta ja kuuntelin hengellisiä puhekasetteja. Hiljalleen opin pitämään elämässä puoliani. En enää voinut antaa ihmisten kävellä kuvaannollisesti ylitseni.
Vuonna 2001 tapahtunut avioero pakotti minut kantamaan taloudellista vastuuta, vaikka äidin jättämä perintö helpottikin tilannetta alkuvuosina. Ihmissuhteen purkautuminen oli itselleni sysäys toteuttaa mielessä kytenyt haave lähteä raamattukouluun. Paikka löytyi Arkenista, Tukholmasta. Koin Jumalan kehottavan minua lähtemään. Minua johdatettiin käytännön asioissa.
Olin aiemmin käynyt terapeuttien luona juttelemassa elämäni vaikeuksista. Raamattukoulun lukuvuosi 2003–2004 avasi kuitenkin vasta tietoisuuden, että Jumalalla on tarkoitus elämälleni. Koulun pääteemana on sisäinen eheytyminen. Opetus keskittyy Raamattuun. Jälkeenpäin ymmärsin, että koulussa olisi tullut viettää aikaa yhden vuoden sijaan useampi. Monet asiat sisäistin vasta jälkeenpäin.
Muutin Mikkeliin ja elin pätkätöillä, jotka nekin loppuivat. Voimat olivat poissa ja yksinäisyys pahensi masennusta. Sen hetkiset ja aiemmat vaikeat kokemukset laukaisivat paniikkihäiriön.
Näin unta pienestä valkoisesta yksiöstä Kouvolassa, joten 2008 palasin tuttuun miljööseen. Sain pätkätöitä ja opiskelin Perheniemen opistossa sielunhoitoterapeutiksi. Lopetin aloittamani vastaanoton työn vähyyden vuoksi, ja jäin varhennetulle eläkkeelle. Työmaani on nyt kaksi pojanpoikaa ja seurakunnan rukouspalvelu.
Kaiken jälkeen ymmärsin, että minun piti kulkea matka arkuudesta ja pelokkuudesta rohkeuteen, jonka vain Kristus voi antaa. Hänen Pyhä Henkensä ulottuu hoitavana paljon syvemmälle kuin terapeutit tai me itse osaamme ymmärtää. Hänessä löydämme oikean, kestävän identiteetin. Kukaan ei ymmärrä meitä paremmin kuin Jeesus.
Anteeksiantamus on valtava terveyden lähde. Oivalsin sen jo aikanaan kirkossa luettaessa Isä meidän -rukousta. Elämässä oli niin paljon anteeksiantamattomia asioita, että joka kerta kyyneleet vuotivat silmistäni. Eheytymistä on myös se, kun saa pyytää ihmisiltä konkreettisesti menneitä tekoja anteeksi.
Nyt osaan elää ottamatta kaikkea eteen tulevaa henkilökohtaisesti. Saan palvella toisia hengellisessä työssä Jumalan voimalla ja lahjoilla. Hän tietää mihin johdattaa.
Synnyin köyhään perheeseen ja häpesin huonoja olojamme. Äitini oli inkerinsuomalainen, joka pakeni sota-aikana Neuvostoliitosta Suomeen. Hän menetti koko perheensä 13 -vuotiaana ja kuuli vasta yli 20 v:n jälkeen äitinsä ja veljiensä elävän. Isä oli ammuttu.
Vanhempieni yhteinen taival alkoi todella myrskyisästi, koska isä ja hänen leskiäitinsä olivat Jehovan Todistajia ja he painostivat kristittyä äitiäni omaan uskoonsa, mihin äiti ei suostunut.
Minua kiusattiin koulussa, mm. haukuttiin ryssäksi, vaikkei minulla ollut venäläistä sukua lainkaan. Olin ujo, arka ja yksinäinen, ilman yhtään ystävää tai kaveria. Kotona oli kuitenkin kaksi sisartani ja lemmikkieläimiä. Perheessämme oli jatkuvaa riitaa, enkä paljon hyvää muista lapsuudestani. Halusin muuttaa heti 15 -vuotiaana kotoa pois karjanhoitokouluun.
Ehkä elämäni näytti ulospäin normaalilta, mutta sisälläni koin tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Ne pahenivat entisestään, kun vanhempani päättivät erota: koko maailmani ja unelmani romahtivat sen tiedon myötä. En ymmärtänyt, mikä on elämäni tarkoitus. Koin myös syyllisyyttä, sillä tiesin tehneeni paljon vääriä asioita. En osannut hakea apua mistään ja vähiten sitä halusin hakea Jumalalta. Olin ymmärtänyt Jumalan olevan armoton käskijä ja uskovan elämän olevan ilotonta. Olin päättänyt, että uskovaista minusta ei koskaan tule.
Mutta Jumalalla oli kohdalleni hyvä suunnitelma. Hän lähetti tutun uskovan luokseni kertomaan, että Jeesus voi ja haluaa auttaa minua. Sanoin, että en halua kuulla mitään uskonnosta ja Jumalasta, se ei ole minua varten. Hän kysyi, mitä menettäisin, jos kokeilisin, mutta vastustelin edelleen. Hän sanoi, että voit lukea Uudesta Testamentista, että Jeesus haluaa ja voi auttaa. En luvannut tehdä niin, mutta sitten ajattelin testata asian: jos ei Jeesus auta, niin ei Jumalaa ole olemassakaan. Lisäksi jokin tuon tytön olemuksessa kertoi, että hänellä oli rauha ja tasapaino itsensä kanssa – mitä minulla ei ollut.
Niin päätin kuitenkin katsoa, mitä Raamatussa lukee, sillä en ollut aikaisemmin sitä lukenut. En voinut lopettaa lukemista ja pikkuhiljaa aloin vakuuttua, että Jeesus on ratkaisu ongelmiini. Hän rakasti kaikkia niitäkin, joista kukaan ei välittänyt. Ymmärsin, että Jeesus oli kuollut minun syntieni tähden. Rukoilin häntä ja tiesin saaneeni syntini anteeksi. Halusin seurata häntä ja sain elämääni tarkoituksen, rauhan ja ilon. Halusin kertoa heti löydöstäni muillekin. Koko elämänsuuntani muuttui. Jumala puhui minulle, että tärkeämpää on hoitaa ihmisiä kuin lehmiä!
Niinpä opiskelin apuhoitajaksi ja myöhemmin sosiaaliohjaajaksi. Sain hyviä ystäviä muista uskovista enkä ollut enää yksin! Kokoonnuimme eri seurakuntien nuoret yhdessä, eivätkä meitä häirinneet pienet käsityserot hengellisistä asioista. Jumala antoi minulle mielenkiintoisen elämän, mahdollisuuksia erilaisiin työtehtäviin ja haasteisiin. Olen saanut työskennellä kärsineiden ihmisten kuten sotainvalidien, syöpä- ja mielisairaiden sekä vanhusten parissa. Myös maahanmuuttajien ongelmia ymmärrän omien kokemusteni kautta. Eräs taitekohta oli nähdä intialaisten kastittomien taistelua elämästä ilman minkäänlaista ihmisarvoa. Jeesuksen esimerkkiä noudattaen haluan auttaa niitä, jotka jäävät toisten jalkoihin tai ovat yksinäisiä. Haluan myös kertoa, että Jeesus tarjoaa apua jokaiselle kaikenlaisiin asioihin. Hän kuoli pahojen tekojemme vuoksi, mutta nousi kuolleista ja elää aina ja iankaikkisesti. Hän on ainoa tie taivaaseen.
Synnyin Lahdessa 1965. Äitini kasvatti minut mummoni kanssa. Isä häipyi, kun äiti alkoi odottaa minua. Äidin sukulaisista monet olivat lestadiolaisia. Kotona äiti ja mummo opettivat iltarukouksen. Rippileirijälkeen tein tietoisen valinnan: Lähdin aivan eri suuntaan.
Muutin 16-vuotiaana opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Seurustelin ja juhlin opiskelijakaverienkanssa.Tuli ensimmäinen avioliitto. Essi tyttönen syntyi. Olisi ollut kiva ”leikkiä kotia”, jolleimies olisi juonut ja ollut niin mustasukkainen.Avioero-myräkän keskellä yritin rukoilla, ”levolle laske luojani”, muuta en osannut. Hätätilanteissa rukoilin: ”Jumala, jos nyt autatmua…”. Tilanteen helpotuttua Jumala unohtui. Ajattelin tuntevani Jumalan, mihin tarvitsisinJeesusta? En tiennyt, että: ”Se jolla on poika, on elämä. Sillä, jolla ei ole Jumalan poikaa, ei ole elämää.”
Etsin rakkautta aina väärästä osoitteesta. Tuli muutto pääkaupunkiseudulle. Olinrikki, ja tyhjyyteen piti käydä yöelämässä aina, kun sain lastenvahdin. Luulin, että on normiavälillä jättää ja välillä tulee jätetyksi.Jäin jo raskausaikana yksin tytön ja tulevan pienenkanssa. Synnytysosastolla pidin pientä suloista nyyttiä sylissä. Kuiskasin kyyneleet silmissäkiitokseni Jumalalle tästä Juhana-pojasta.Lasten kanssa yksin selviäminen pelotti. Vauva oliihana, silti ahdistus ja tyhjyys palasivat. Tässäkö tämä elämä nyt on? Hoidin lapset, kodin jajopa pari koiraa. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumalan täytyi antaa minun mennä ihan puhki jaahtaalle ennen kuin osasin alkaa etsiä häntä.
Palasin Lahteen 9-kuisen pojan ja 11-vuotiaan tytön sekä kahden koiran kanssa. Muuttojärjestyi nopeasti ja helposti. Rauhallinen rivitalo pääkaupungin melskeen jälkeen eivätpitäneet ahdistusta ja tyhjyyttä kauaa poissa. Silloin tällöin juhliminen tuntui väärältä jalikaiselta.En ollut koskaan ajatellut olevani jotenkin syntinen, minähän sentään hoidinkodin ja lapset.
Ulkoilin usein pojan kanssa leikkipuistossa. Tyttö kävi koulua. Arki meni eteenpäin, silti elinoudossa ahdistuksessa. Kerran menin salaa itkemään vessaan: ”Jumala, jos oot olemassa niin näytä se! Auta mua!!”Hän tarttui elämääni konkreettisesti. Ei mennyt montaa päivää, kun hiekkalaatikolla tutuksi tullut nainen kertoi minulle silmät säteillen, ”Jeesus rakastaa sua”. Nainen alkoi pyydellä minua seurakuntaan. Halusin, ja vastustin.
Kerran hän pyysi minua mukaan kotikokoukseen, jonne tulisi rukoilijanainen Tampereelta. Kiinnostuin kovin. Tuona helmikuisena lauantaina 2004 kotikokousmatkalla jouduin kolariin. Ei sattunut pahemmin. Jouduttiin odottamaan poliisien selvittelyä. Soitin tuttavalleni olevani myöhässä.Kun olinjatkamassa matkaa, yksi mies huomautti eturenkaan olevan tyhjä. Samassa tajusin, että minua yritetään estää kotikokoukseen pääsemästä. Pääsin viimein perille. Sain mennä juttelemaan ja rukoilemaan rukoilijanaisen kanssa. Tämän jälkeen hän kysyi, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin haluavani.Pyysin Jeesusta elämääni ja syntejäni anteeksi. Rukoilijanainen julisti ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Leijailin” ulos muiden luo ja kotiin keveällä ololla. Kerroin tyttärelle riemuissani tulleeni uskoon. Opin lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Kohta aloin pienen pojan kanssa käydä seurakunnassa. Tyttö tuli uskoon pari vuotta jälkeeni.
