Päihteet
Katja Kaukonen, Lohja
Pitkälti kipeistä lapsuuden kokemuksistani johtuen olin varhaisnuoruudessa arka, ujo ja hiljainen. Ylä-asteella koettu koulukiusaaminen lannisti ja vääristi minäkuvaani. Kärsin myös monenlaisista peloista. Teini-iässä aloin kokeilla alkoholia. Myöhemmin mukaan tulivat vahvemmatkin aineet. Sain niistä lisää itseluottamusta, mutta lopulta käyttö vain lisäsi pelkoja.
Päihteiden käytöstä huolimatta pyrin hoitamaan työt ja koulun hyvin ja annoin itselleni luvan bailata rankemmin. Siitä seurasi hankaluuksia ja paineita, koska pelkäsin paljastuvani. Ajoittain olin paljon poissa töistä ja koulusta, mutta en kuitenkaan menettänyt koulu- ja työpaikkaani.
Vähitellen ajauduin yhä syvempiin vesiin. Keväällä 2009 minut pysäytti pitkän ihmissuhteen päättyminen ja hätä tuon läheisen ihmisen sairastumisesta. Se herätti minussa kysymyksiä elämästä yleensä. Huusin apua Jumalalta ja itkin tuskissani: Jos olet olemassa, auta! Siinä hetkessä näin elämäni ja tilanteeni silmästä silmään. Ihmissuhdesotkut, päihderiippuvuus, jatkuva viha ja katkeruus olivat kovettaneet sydämeni. Halusin päästä vapaaksi.
Silloin löysin rippikouluaikaisen Raamattuni ja aloin lukea sitä. Ymmärsin, että haluan elämältä enemmän ja jotain parempaa. Halusin perheen ja hyvän elämän. Pian sen jälkeen päädyimme aloittamaan suhteemme alusta.
Satunnainen päihteiden käyttö varjosti kuitenkin edelleen elämääni, kunnes aloin odottaa esikoistamme. Tiesin, että käyttö piti lopettaa kokonaan. Ymmärsin myös, että en voi elää elämääni ikään kuin kahdella tiellä. Halusin kääntyä täysin sydämin Jeesuksen puoleen, seurata häntä pysyvästi. Rukoilin paljon ja aloin käydä eri seurakunnissa, missä puolestani rukoiltiin. Tulin kyllä kohdatuksi ja hoidetuksi, mutta minun oli vaikea päästää ketään lähelle. Ajoittain lannistuin, mutta rukous auttoi aina. Jumala oli voimakkaampi kuin yksikään peloistani. Hän auttoi minua kohtaamaan pelkoni ja hiljalleen Jeesus on vapauttanut minut peloista.
Suhde elävään Jumalaan, kaiken Luojaan, kantaa ja pitää minut elossa tänäkin päivänä. Nyt olen kahden ihanan tyttären äiti. Olen heistä syvästi kiitollinen. He ovat parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Joka päivä seuraan heidän kasvuaan ja ihmettelen Luojamme säteilyä heissä.
Luokittelematon
Kalle Koskinen,
Katselin pienestä pitäen usein dokumentteja dinosauruksista ja evoluutiosta. Maailman iäksi kerrottiin miljoonia vuosia ja aloin uskoa evoluutioon, vaikken tuntenutkaan teorian yksityiskohtia. Kaikkihan siihen uskoivat.
Vielä kesällä 2011 ajattelin niin. Tyttöystäväni oli kertonut minulle omasta uskostaan taivaan ja maan Luojaan ja Jeesukseen, mutta en halunnut keskustella asioista enempää, koska se ei kiinnostanut minua lainkaan. Näkemyseromme eivät kuitenkaan estäneet meitä avioitumasta ja vielä samana vuonna olimme viettämässä joulua anopin luona.
Anoppi luki raamatusta jouluevankeliumin. Ensimmäistä kertaa sanoma kosketti minua. Katsoimme vielä yhdessä The Passion of the Christ –elokuvan ja se vaikutti minuun syvästi. Mietin, onko tuo mies oikeasti kuollut minun puolestani.
Seuraavina päivinä turvauduin rukouksessa Jeesukseen ensimmäistä kertaa. Sain fyysisesti kokea Pyhän Hengen kosketuksen. Sanoin Jeesukselle: ”Annan koko elämäni Sinulle.”
Olin erittäin innoissani uudesta uskonelämästä ja minulla oli kova halu kertoa uskostani muille. Kävin helluntaiseurakunnassa kasteella ja aloin soittamaan kitaraa ylistysbändissä. Saimme vaimoni kanssa tyttären kesäkuussa 2012 ja kaikki oli hienosti.
Jotain kuitenkin tapahtui. Piti löytää töitä. Ja oikeastaan piti ensin miettiä, mikä olisi sellainen työ, jota haluaisin tehdä. Ystäväni eivät tulleetkaan uskoon todistamiseni perusteella ja uskosta kertomisesta alkoi tulla pakonomaista. En viihtynyt työssäni päivittäistavarakaupassa ja aloin etsiä muuta työtä. Työ turvalisuusalalla tai armeijassa alkoi kiinnostaa uudelleen, vaikka olin päättänyt jo jättää ne ajatuksen syrjään uskoon tultuani.
Siirryin työpaikasta toiseen oman pääni mukaan. Enemmän tai vähemmän rukoilin Jumalaa johdattamaan elämääni. En kuitenkaan tehnyt sitä tosissani, vaan halusin elää oman tahtoni mukaisesti. Taloudellisesti alkoi mennä koko ajan huonommin ja huonommin, vieraannuin Jumalasta ja yritin pelastaa huonosti menevän elämäni.
Joulukuussa 2013 katsoimme vaimoni kanssa ohjelman, jossa puhuttiin Jeesuksen seuraamisesta. Ohjelmassa pastori sanoi: ”Seuraatko oikeasti Jeesusta? Tunteeko Jeesus sinut? Onko Jeesus sinun elämässäsi ensimmäisellä sijalla?” Jumala puhutteli meitä voimakkaasti tuon ohjelman kautta. Ymmärsimme, että omia teitä kulkemalla ilman Jumalan johdatusta voi pahimmillaan eksyä pois uskosta. Jotenkin olin tämän tiedostanut, mutta tarvitsin Jumalan selkeämpää ohjausta. Sain tulla Jumalan eteen sellaisena kuin olen ja pyytää Hänen apuaan elämääni. Kaduin tekojani ja uudistuin uskonelämässäni.
Sen jälkeen uskalsin ensimmäistä kertaa sydämestäni sanoa, että tahdon Hänen tahtonsa tapahtuvan elämässäni. Voin pyytää jokaiseen päivää Pyhän Hengen voimaa ja johdatusta. Olen saanut Jumalan avulla rohkaisua, sielunhoitoa ja vahvistusta heikoille alueilleni.
Viime kuukausina olen saanut uskonelämästäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Rohkaisen heittäytymään taivaan ja maan Luojan, Jumalan, varaan ja seuraamaan Jeesusta koko sydämestä. Se on parasta, jännittävintä ja palkitsevinta elämää.
Urheilu
Kaarlo Maaninka, olympiamitalisti, Kauhajoki
Kestävyysgeenit ja raskaat maatalon työt siivittivät juoksuni maailman huipulle. Vuonna 1980 Moskovassa voittamani olympiahopea ja -pronssi olivat paras saavutukseni, mutta niiden voittaminen ei tyydyttänyt sisintäni täysin.
Synnyin ja kasvoin Posiolla suurperheessä, jossa oli 23 lasta. Totuin maatalossa jo nuorena kovaan työntekoon. Pidin urheilusta: harrastin yleisurheilua, talvisin hiihtoa ja lisäksi jalkapalloa. Ollessani 14-vuotias pääsin valmennettavaksi. Kestävyysgeenit, metsässä vaeltelu ja maatalon raskaat työt auttoivat niin, että pärjäsin kestävyysjuoksussa hyvin. Vaikka maataloustyöt hankaloittivat harjoittelua aina kesä-heinäkuun aikana, aloin silti menestyä. Vuonna 1973 voitin nuorten 5 000 metrin Suomen mestaruuden. Päätin keskittyä urheiluun täysillä ja muutin Saarijärvelle. Parin vuoden päästä tie vei Hämeenlinnaan, jonne pääsin opiskelemaan metsätyönjohtajaksi. Siellä tutustuin tulevaan vaimooni, Orvokkiin.
Valmistuttuani Hämeenlinnasta metsätyönjohtajaksi minua pyydettiin töihin Kauhajoelle. Samalla voisin edustaa Kauhajoen Karhua. Treenien lisäksi kunto pysyi hyvin yllä, kun jouduin kävelemään työni vuoksi useita kilometrejä päivässä.
Ennen Moskovan vuoden 1980 olympialaisia päätin keskittyä treenaamaan tosissani, joten otin virkavapaata työstäni. Hain kuntoa vuoristoleiriltä Yhdysvalloista, New Mexicon Albuquerquesta. Leiri toikin tulosta ja kuntoni nousi ihan uudelle tasolle. Pääsin edustamaan Suomea olympialaisiin ja voitin hopeaa 10 000 metrin juoksussa ja pronssia 5 000 metrin juoksussa. Se oli urheilu-urani paras saavutus. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt sisimpääni täysin.
Isäni kuoltua minussa heräsi kuolemanpelko. Aloin miettiä uudelleen uskonasioita, joista olin kuullut lapsuudenkodissani. Hierojani uskoontulon ja sen aikaansaaman muutoksen myötä ajattelin, että tuota minäkin tarvitsen. Päätin ostaa Kauhajoen kirjakaupasta Raamatun, jota luin sitten harjoitusmatkallani ulkomailla. Jeesuksen sanat ”Minä ole tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” pysäyttivät. Juostessani vuoristopolulla mietin, että minun täytyy ottaa Jeesus henkilökohtaisesti vastaan. Rukoilin, että saisin voimaa ja rohkeutta mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun palaan Kauhajoelle.
Kesä kului ja asia jäi taka-alalle. Oli kulunut jo lähes vuosi siitä, kun olin alkanut miettiä uskonasioita. Kolme päivää ennen seuraavaa matkaa päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen. Minulla oli paljon kysymyksiä mielessä. Tilaisuuden loputtua keskustelin saarnamiehen kanssa kaksi tuntia. Sen jälkeen annoin elämäni Jeesukselle. Helpotuksen tunne täytti sisimpäni. Mieleeni tuli, että Moskovassa olin kolmannella ja toisella korokkeella, mutta nyt olin päässyt korkeimmalle korokkeelle.
Uskoontulosta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Täytyy sanoa, että Herra on ollut hyvä ja uskollinen. Hän on pitänyt huolen. Olen saanut elää täyttä elämää.
Olen jatkanut urheilemista aktiiviuran jälkeenkin. Juoksen, teen lihaskuntoharjoituksia ja talvisin myös hiihdän. Pienet kisat ja urheilusuoritukset motivoivat käymään lenkillä. Jäin eläkkeelle työstäni, mutta olen jatkanut metsätalousyrittäjänä. Minulla on nyt enemmän aikaa urheilla. Se auttaa pitämään kunnon hyvänä. Silloin jaksaa paremmin eikä tule niin helposti stressiä.
Luokittelematon
Jussi Saarela,
Viisi vuotta sitten elämäntilanteeni tuntui olevan umpikujassa. Olin alkoholisoitumassa oleva työnarkomaani, joka ei saanut nukuttua. Tilannettani pahensivat moninaiset rakennusprojektit, joita tuntui oikein kasaantuvan työkuvioissani juuri silloin. Oli ulkorakennus- ja lämpölaitostyömaata rinnakkain rakenteilla. Kyseiset rakennusprojektit toivat myös rahoituksen kannalta omat haasteensa. Murehtiminen raha-asioista kuormitti minua vielä kaiken päälle.
Vaimoni Susan oli muutamaan otteeseen ehdottanut lähtemistä kaupungissamme järjestettävälle Alfa-kurssille. Tuntui, että siihen ei kerta kaikkiaan aikani riitä. Koimme Jumalan puuttuvan asioiden kulkuun, kun lähetti erään kuuliaisen palvelijansa tuomaan kutsun vaimon työpaikalle. Vanhempi mieshenkilö oli tullut, puhutellut Susania ja sanonut, että ”Jeesus kutsuu sinua”. Illalla Susanin palatessa töistä hän kertoi kyynelsilmin, mitä oli tapahtunut. Ymmärsin, että ei tarvita kahta sanaa – kyseiselle kurssille oli jotenkin vain ehdittävä. Tuntui vielä kummallisemmalta, kun kyseisenä viikonpäivänä, jolloin Alfa-kurssi järjestettiin, ei meillä Susanin kanssa kummallakaan ollut muuten täydessä kalenterissa mitään menoja ja lasten harrastuksistakin oli välipäivä.
Alfa-kurssilla kohtasimme mieshenkilön, joka oli vähän aikaa sitten saanut tulla uskoon. Hänessä näkyi se, mitä me kaipasimme. Mikä ihmeellinen rauha, rakkaus ja kiinnostus muita kohtaan hänestä kumpusikaan! Kun tuli puhe uskosta, kyseinen kaveri kysyi minulta yllättäen suoraan: ”Uskotko sinä Jumalaan?” Yritin soperrella vastaukseksi jotain… että olin kyllä koko ikäni ollut uskonnollinen mutta… En kuitenkaan voinut valehdella, ja huomasin, että minun suustani vain pääsivät rehelliset sanat ”etten taida silleen tosissaan uskoa”.
Minulle tuli tunne kuin olisin kärynnyt valheenpaljastuskoneessa. Kiinni jäämisen tunne oli kummallinen, kun olin koko ajan pitänyt itseäni niin sanottuna hyvänä ihmisenä. Murruin siinä täysin, kyyneleet vain puskivat läpi väkisin. Miten nololta tuo tilanne myös tuntuikaan. Kuitenkin uskon, että Herra oli sen näin suunnitellut. Sanoohan Raamattu, että ”särkynyttä ruokoa Hän ei muserra”.
Minussa heräsi valtava Jumalan sanan nälkä. Aloin lukea säännöllisesti Raamattua. Viimein koitti eräänä iltana se hetki, että rukoilin sänkyni vieressä polvillani. Samalla, kun esitin kysymyksen ”jos Jeesus olet olemassa” lupasin, että ”tässä olen, tahdon antaa elämäni sinulle”. Mielessä pyöri silti myös, mitä kaveritkin mahtavat sanoa. En tuntenut mitään ihmeellistä juuri sillä hetkellä ja olin osittain pettynytkin sen takia.
Ajattelen nyt jälkikäteen, että Herra halusi koetella, olenko hänelle uskollinen. Muutaman kuukauden päästä tuosta illasta Jumala ilmaisi itsensä minulle tavalla, jota en unohda koskaan.
Minulle on täyttä totta, ettei Golgatalla vuotanut veri vuotanut turhaan. Se veri vuodatettiin kaikkien meidän ihmisten tähden. Monesti olen saanut kokea, että Jeesus elää ja vastaa rukouksiin. Herra puhuu meille monin eri tavoin; toisten ihmisten kautta, luonnossa, Raamatun kautta. Uskon Hänen haluavan, että me, jotka olemme saaneet kokea armon hänen silmissään, jakaisimme kokemuksiamme toisille. Siksi kerron oman tarinani, vaikka en ole millään tavalla vielä valmis ihmisenä ja uskovana. Kyllä tämä saviruukkuni vielä särähtää aikamoisesti välillä, mutta Herra muuttaa minua pikkuhiljaa. Olen kiitollinen Jumalalle ja kaikille, jotka ovat tukeneet minua tällä tiellä.
Alkoholiongelmat
Juha Enjala,
Makasin sairasvuoteella HUSin sairaalassa vuonna 1988 ja mietin elämääni. Lääkäri tuli aamukierrokselle normaalisti ja katseli sängynpäädystä minua, haastatteli ja kysyi kiusallisena alkoholin käytöstäni. Vastasin ensin vältellen ja valehtelin. Kun lääkäri kysyi uudestaan, kerroin totuuden. Määrät olivat suuria ja lääkäri kysyi: ”Kuinka kauan olet juonut näin paljon?”. Vastasin, että olin ollut suurkuluttaja jo pitkään, mutta näin suuria määriä olin käyttänyt kaksi vuotta. Lääkäri katsoi minuun ja sanoi lakonisesti: ”Toista kahta vuotta ei tule”, ja käveli hiljaa pois huoneesta. Loppulausunnon yhteenveto: ”Ylipainoisella, runsaasti alkoholia käyttävällä nuorella miehellä todetaan 2-tyypin diabetes ja alkoholin aiheuttama maksavaurio”.
Olin silloin 31-vuotias ja vaimoni kanssa meillä oli kolme lasta. Nuorimmainen, neljäs syntyi vielä vähän myöhemmin. Olin yrittänyt lopettaa alkoholinkäytön monta kertaa; käynyt alkoholistien terapiassa, lukenut aiheesta paljon, laitattanut Antabus-kapselin ihon alle, jotta viina ei pysyisi sisällä, mutta millään keinoilla en voinut pysyä enää viinasta erossa. Tiesin tämän ja olin aivan toivoton.
Aikaisemmin olin tavoitellut ja etsinyt uskonasioita, ja puolestani oli jo rukoiltu. Ensimmäisen kerran Taipalsaaren lomakylässä eräs nainen kuuli ongelmistani ja kertoi, että hänellä oli ollut samanlaisia. Kysyin hämmästyneenä, miten niistä voi päästä eroon. Hän vastasi: ”Tulin uskoon”. Sanoin silloin, että kunpa minäkin voisin. Nainen rukoili puolestani. Vaikka olin kovassa humalassa, asialla oli vaikutusta kun myöhemmin tutkin asiaa. Erään toisen kerran olin menossa ravintolaan Tikkurilassa. Nuoret aktiolaiset olivat ravintolan edessä ja pyysivät saada rukoilla puolestani, joten annoin luvan. He puhuivat samasta Raamatun kohdasta kuin Taipalsaaren lomakylän henkilö. Teksti ei ollut aivan tavallinen ja siksi ihmettelin, miten kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä löysivät saman kohdan Raamatusta juuri minulle.
Olin yksityisyrittäjä ja jo pitkään yrittänyt pienentää yrityspaineita ja osin onnistunutkin, mutta alkoholista en silti päässyt. Sekaannuin muutama vuosi aikaisemmin yrityskauppoihin, joista jouduin maksuvaikeuksiin. Ongelmat alkoivat kasaantua. En päässyt veloista ja vaatimuksista eroon. Asioita tutkittiin pitkään, ja lopulta sain vähän yli kaksi vuotta vankilaa ehdottomana. Syksyllä 1990 astuin vankilan portista sisälle. Olin erittäin huonossa kunnossa. Juomistani olin saanut hillityksi vain vähän. Elämäni tuntui olevan aivan lopussa.
Vankilassa aloin heti käydä hengellisissä tilaisuuksissa; etsin kaikin voimin Jumalan valtakuntaa. Olo kävi kuitenkin vain ahdistavammaksi. Eräs vartija huomasi ahdistuneisuuteni ja räjähdysherkkyyteni. Hän otti hyllystä muutamia kansioita, antoi minulle ja sanoi: ”Opiskele näitä huomenna sellissä ja jatketaan maanantaina työpajalla”. Seuraavana päivänä, perjantaina, päätin lopettaa elämäni viikonlopun jälkeen. Ratkaisu oli erittäin selvä, eikä minulla ollut mitään itsesäälin tunteita, vaan ajatus oli selkeä. Suunnittelin itsemurhan näyttämään työtapaturmalta. Silloin kuulin sisäisen äänen: ”Miksi et kokeilisi Jeesusta”. Niin tein, polvistuin sängyn viereen ja rukoilin kuten osasin.
Itsemurha-ajatus katosi sen viikonlopun aikana ja mieli oli jotenkin parempi. Unet muuttuivat.
Aloin nähdä pahoja tekojani unessa ja aamuisin pyysin niitä Jumalalta anteeksi. Näin meni pari viikkoa, oloni parani koko ajan ja minulle tuli tarve kertoa uskoontulostani. Ensimmäinen kohteeni oli vanhempi mies, joka oli joutunut vankilaan puukotuksesta. Todistukseni oli mielestäni erittäin huono ja vajavainen. Olin kuitenkin tunnustautunut kuuluvani taivaallisiin joukkoihin ja tämän jälkeen Jumala avasi minulle Sanansa. Sain ruokaa pyhistä kirjoituksista.
Tiesin pääseväni pian suljetusta vankilasta avovankilaan. Minua huolestutti se, miten pysyisin alkoholista erossa, koska sen saaminen avovankilaan oli huomattavasti helpompaa. Aloin rukoilla asian puolesta, ja noin puolen vuoden jälkeen rukoukseni tiivistyi anomukseksi saada voimaa raittiiseen vaellukseen ylhäältä.
Eräänä lauantaiaamuna, jolloin ei pitänyt olla mitään toimintaa, kovaäänisestä kuului ilmoitus hengellisestä kokouksesta. Loikkasin välittömästi yläsängyltä ja painoin ilmoitusnappia. Vartija oli mennyt jo oveni ohi, mutta palasi takaisin. Olin ainoa vanki, joka ehti kirkkoon vanhojen puolelta, nuorten puolelta tuli kaksi. Seurakunta piti täyden kokouksen ja olin hyvillä mielin. Lopuksi kysyttiin halusiko joku esirukousta. Nostin käteni ja tiimin johtaja aloitti rukouksen, jossa alkoi tulla tiedon sanoja niistä asioista joita olin itse rukoillut Jeesukselta. Sain tietää, että viikkojeni rukoukset oli kuultu, ja lämmin virta alkoi kulkea lävitseni. Täytyin Pyhällä Hengellä, kaaduin viereiselle penkille, itkin ja vapauduin jostakin, joka oli sitonut minua kauan. Tiimin johtaja tuli vielä viereeni ja jatkoi rukousta. Hän kysyi kuinka kauan olin ollut uskossa. Vastasin, että noin puoli vuotta.
Vartija saattoi minut takaisin selliin ja menin takaisin yläsänkyyni. Vankeja oli sellissäni yhteensä neljä. Olin vähän aikaa sängyllä selälläni ja ilo pulppusi rinnastani, enkä voinut olla kauaa paikoillani. Palasin pöydän luokse, istuin ja aloin kertomaan mitä yliluonnollista olin juuri kokenut vankilan kirkossa. Ymmärsin, että julistustehtäväni alkoi siitä ja jatkuu edelleen vankilasta vapautumisen jälkeen. Jeesus on ollut vierelläni kaikki nämä vuodet ja auttanut. Herra on antanut hyviä vuosia ja mielenkiintoisen elämän.
